Taloudelliset tosiasiat painostavat päättäjiä menojen
leikkauksiin ja tulojen kohdistetumpaan uudelleenjakoon. Kuitenkin
hyvinvointijärjestelmämme nauttivat jatkuvaa kannatusta ja niihin kohdistuvat
leikkaussuunnitelmat kohtaavat näkyvää
vastarintaa varsinkin meidän oppositiopuolueiden, ay-liikkeen ja kansalaisten
taholta.
Suomessa työkyvyttömyyseläkkeen radikaali muutos tapahtui
osana v.1995 alkanutta kansaneläkkeen muutossarjaa, jonka seurauksena
määräaikainen työkyvyttömyyseläke korvattiin uudella kuntoutustuella ja
yleiskattava kansaneläkejärjestelmä muutettiin eläketulovähenteiseksi.
Paine muuttaa työkyvyttömyyseläkejärjestelmää onkin ollut
merkittävä 1990-luvulta lähtien. Suomen työkyvyttömien määrä on ollut keskimääräistä suurempi, v.1995 oli
työkyvyttömien määrä työvoimasta 10%, OECD:n keskimääräinen luku oli 5,8%.
v.2007 mennessä Suomen luku on saatu laskemaan 8,5%. Työväestön vanheneminen on
luonut painetta saattaa ei-aktiivisia voimakkaammin takaisin työmarkkinoille ja
pidentää merkittävästi työuria.
Suomen työkyvyttömyysjärjestelmä on osa työ-
kansaneläkejärjestelmää. Edelleenkin huomattava osa työkyvyttömyyseläkkeen saa
myös tai pelkästään kansaneläkettä.
Meillä Suomessa sosiaaliturvan laajennus jatkui 1990-luvun
alkuun asti, mutta keskeytyi rajusti 1990-luvun laman kohdatessa. Keskustelu
eläkkeiden kestävästä kehityksestä nosti päätään jo vuoden 1980 lopulla,
jolloin Holkerin hallitus nimitti kolmikantakomitean Puron johdolla pohtimaan
uhkaavaa eläkepommia. Puron komitea ehdottikin eläkeiän nostoa,
varhaiseläkejärjestelmien purkua ja eläkemenojen leikkauksia. Radikaaleimmista
uudistuksista luovuttiin, muutoksia tehtiin vain sulkemalla varhaiseläkeputkia
mm. työttömyyseläkkeen ikärajaa nostamalla. Myös työkyvyn merkitystä tuli
korostaa etenkin silloin, kun oikeuksia osittaiseen työkyvyttömyyseläkkeeseen
määritellään. Uudistukset saivat myös poliittista vastatuulta.
Niinpä vasta Lipposen hallitus v.1995 uudistu jo aiemmin
mainitun kansaneläkejärjestelmän työeläkevähenteiseksi niin että työeläketulo
vähentää kansaneläkkeen määrää. Tämä muutos toimeenpantiin vv. 1996 ja 2001
välillä, vaikka yleinen mielipide oli sitä vastaan. Eläkepolitiikan ensimmäinen muutos
ajoittui siis 1990-luvulle ja talouslaman
keskelle.
Toinen aalto käynnistyi 1998 työeläkkeiden selkeyttämiseksi
ja mukamas oikeudenmukaistamiseksi.
Tavoitteena on työelämästä poistumisen myöhentäminen.
Entä työkyvyttömyyseläkkeen muutokset. Osana
kansaneläkeuudistusta julkaistiin v.1995 myös laki työkyvyttömyyseläkkestä,
joka jäi kylläkin isompien muutosten varjoon ja tulos jäi paremminkin
kosmeettiseksi nimenmuutokseksi. Osatyökyvyttömyyseläke korvattiin käytännössä
uudella kuntoutustuella, joka pyrki kehittämään
kannustimia työllistymiseen ja kuntoutumiseen eläköitymisen sijasta.
Jotta kuntoutumista pystyttiin tukemaan, tuhansia lääkäreitä kautta maan
koulutettiin diagnosoimaan potilaan työkykyä, ei työkyvyttömyyttä.
Suomen työkyvyttömyyseläkejärjestelmän muutos on näkynyt
siinä, että se on merkittävästi vaikeuttanut hakijoiden pääsemistä täyden
työkyvyttömyyseläkkeen piiriin. Uuden työkyvyttömyyseläkejärjestelmän
käyttöönoton jälkeen täyden työkyvyttömyyseläkkeen saajien määrä laski vuosien
1996 ja 2004 välillä 212 359:stä 136 522:een. Tämän lisäksi puolet uusista
hakijoista on siirretty toistaiseksi myönnetylle kuntoutustuelle.
Näin järjestelmään liittyy uusi elementti: aktivointi ja
kuntouttaminen ja järjestelmän rattaisiin jätetään yksityinen hädänalainen työkyvytön apua saamatta ja heitteille. Tällaisia henkilöitä on siis kasvavassa määrässä. Se tuli karmaisevasti esille perussuomalaisten järjestämässä seminaarissa kansalaisinfossa aiheesta tapaturnavakuutetun oikeusturva.
Yksi esimerkki 2,5 vuotta sitten peräänajoautokolarissa niskavamman ja aivovamman saanut 56-vuotias erityisopettaja. Vammat on todettuja tutkittu keskussairaalassa ja yksityisen neurologin toimesta ja todettu pysyvästi työkyvyttömäksi, mutta kaikki eläkeanomukset on johdonmukaisesti evätty. Voiko tämä olla todellisuutta nykyisessä hyvinvointi-Suomessamme?
