Omaishoitajat ja tuomiosunnuntai

Meillä Noormarkun kirkossa huomenna tuomiosunnuntaina ei voi olla osuvampaa yhteensattumaa kuin Satakunnan omaishoitajapiirin kirkkopyhä.

Onhan tekstinä Jeesuksen puhe takaisintulemisestaan ja istumisestaan kirkkauden valtaistuimelle, jonne kootaan kaikki kansat, ja miten hän erottelee kaikki kahteen joukkoon ja sanoo toiselle joukolle ihanat sanat: Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alaston, ja te vaatetitte minut.Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.

Ovathan nämä Jeesuksen sanat suloista armon sanomaa ja aivan kuin kohdistettu vähempiosaisista lähimmäisistään huolehtiville omaishoitajille, jotka laittavat itsensä altiiksi suurin uhrauksin omasta mukavuudestaan luopuen sairasta läheistään hoitaen. Työ on 24-tuntista eli vuorokauden ympäriinsä ja palkka on pieni, jos sitä on ollenkaan kuntienkin ollessa taloudellisessa kurimuksessa. Ja juuri omaishoitajat tyytyvät vähään eivätkä ole vapaaehtoisina rasittamassa yhteiskunnan hoitotaakkaa, vaikka jos omaishoitajat eivät kantaisi vastuuta rakkaastaan, olisi kuntien sosiaali- ja terveyspalveluiden hoidettava apua tarvitsevat moninkertaisin kustannuksin.

Omaishoitajat varmasti usein joutuvat kokemaan, että heidät on unohdettu eikä heidän hyväkseen tehdä kaikkea voitavaa. Siksi on hyvä saada lohduttaa heitä ainakin Jeesuksen omalla opetuksella viimeisestä tuomiosta, jossa meidät erotellaan kahteen joukkoon sen perusteella, mitä olemme tehneet lähimmäisillemme. Sanoohan Jeesus myös sen, että kaikki minkä olette tehneet yhdelle minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle. Näin saamme palvella itse Herraamme ja Mestariamme veljissämme ja sisarissamme. Voimmeko suurempaa työtä tehdä!

Itä- ja Länsi-Saksan erottaneen muurin murtumisesta on kulunut 20 vuotta ja sitä on juhlittu suurin menoin yhdistyneessä Saksassa. DDR:n ajalta kerotaan pienestä pojasta, joka oli täpötäydessä kirkossa juhlallisessa messussa ja hän pelkäsi, koska tiesi sotilaiden piirittäneen kirkon, koska hänen isänsäkin oli sotilas ja seisoi kirkon ulkopuolella ase kädessään. Kun virsi oli lopullaan ja pappi kulkemassa kohti saarnatuolia, poika ryntäsi papin luo sanoen "Älkää tuomitko". Noihin kahteen sanaan mahtui kaikki; pelko ja toivo. Eikä muureja ole rakennettu vain Berliiniin. Ne ovat pelon muureja silloinkin, kun niitä kutsutaan suojamuureiksi.

Ihmiskuntamme historia kertoo, että viha tallaa rakkauden jalkoihinsa ja armottomuus voittaa armahtavuuden. Mutta kaiken keskellä meillä on toivo: Jumala on rakkaus, jonka hän on osoittannut Pojassaan. Vihan ja pelon muurit halkeilevat muuallakin kuin vain Berliinissä, sillä vain rakkaus on ikuista. Jäljelle jäävät ne pienen itä-saksalaispojan sanat papille: "Älkää tuomitko!" Meillä ei ole onneksi oikeutta tuomita, vain Jumalalla. Ja Jumala ei tuomitse silmämitalla eikä jaa oikeutta korvakuulolla vaan antaa heikoille oikean tuomion ja ajaa vakaasti köyhien asiaa.