Eläkeläisen viikonlopputapahtumia

Ihmetellä täytyy, miten vielä työelämässä ollessa kesäkuun alkuun asti ehti kaiken sen, mitä yhä edelleen on eläkeläisenä ohjelmassa. Mutta hyvä se vaan on, että tilanteita pukkaa, vierivä kivi ei sammaloidu.

Perjantaina illalla oli kuten eilisessa blogissa kerroin neuvottelu näiden kolmen avioerolapsen aina vain heikentyvän tilanteen johdosta kirjelmien laatimisineen. Päivällä oli mieliinpainuva siunaustilaisuus. Haudan lepoon ylösnousemuksen aamua odottamaan siunattiin 97-vuotias rintamaveteraani, joka ehkä vielä viiden elossa olevan lapsensakin yllätykseksi oli mukana molemmissa sodissamme ja tavallisena metsätyömiehenä leipänsä itselleen ja perheelleen hankkineena oli sodassa ylennetty vääpeliksi. Viimeiset vuodet hänelläkin olivat kovaa riisumisen aikaa sekä näön että kuulon heikennyttyä.

Tänään sain olla ensin Hengitysyhdistyksen alueellisen kesätapahtuman aluksi hartauden pitäjänä Hakoniemen tunnelmallisessa leirikirkossa Matti Kanniston säestäessä virret haitarillaan.

Hyvin poikkeuksellinen oli sitten seuraava 195-vuotisjuhlaksi kutsuttu tilaisuus, monikaan runsaasta mukanaolijoiden joukosta on tuskin ennemmin ollut näin suuren vuosiluvun syntymäpäivillä. Itsekin olen ollut vain 100-vuotisjuhlilla, joita tänä syyskesänäkin on tulossa kahdetkin. Toinen aiemmista 100-vuotisjuhlista poiki vielä 101-vuotisjuhlatkin.

Tämän päivän tilanne syntyi siitä, että 85-vuotta täyttävän äidin molemmat lapset saavuttavat myös pyöreitä vuosia eli 60 ja 50 vuotta. Olisi luku voitu nostaa vielä kymmenelläkin, perheen sotaveteraani-isän poismenosta on näet tullut täyteen kymmenen vuotta. Perheen äitiä ajatellen voin todella puheessa mainita hänen osaavan kunnialla vanhenemisen taidon niin kuin Sananlaskujen kirjassakin todetaan: Harmaat hapset ovat kunnian kruunu. Laaja sukulaisjoukko sai kokoontua yhteen ja muistella mmonia mieliinjääneitä yhteisiä hetkiä.

Sunnuntaina käydään sitten onnittelemassa 93-vuotiasta sotainvalidia yhdessä diakoni Pasi Junnillan ja veteraani Aaro Holman kanssa Hopeapurossa, jossa molemmista jaloistaan haavoittunut veteraani saa viettää vanhuudenpäiviään hyvässä hoidossa. Kyllä vielä illallakin on yksi palaveri, josta voi sanoa, että perästä kuuluu.