Tuskien taival

Pääasia, että Helsingin City-Marathonin katkeamaton ketju säilyi järjestyksessään 31. HCM-maratonissa. Meitä oli 30. juhlamaratonin jälkeen täysi kaksi tusinaa eli 24 joka kerran mukana ollutta eikä sillä kerralla kukaan jäänyt edelliskerran jälkeen pois, nyt laskujeni mukaan odotetusti poisjääneitä on, kun 30 maratonin tavoite oli täyttynyt. Satakunnan kolmesta mukanaolleesta tiedän nyt jääneen pois vaivojensa vuoksi Pertti Gustafssonin ja laskujeni mukaan nyt meidän jokakerran mukana olleiden luku laskee alle 20.

Tavoitteenani oli siis päästä tällä kerrallakin läpi, aikatavoite oli näin ollen suorittaa reitti sallitun 6 tunnin ajassa. Aikaa jäin vielä reilusti, kun loppuajaksi merkittiin 4.32.03 ja 65-vuotiaiden sarjassa sijoitus oli 31 eli aivan sama kuin edellisvuonnakin ajan oltua silloin 4.30.44.

Odotukseni eivät siis olleet järin korkealla tuntien harjoittelun vajavuuden, johon sisältyi lähes pelkästään 10 km lenkkejä, maratonia varten täytyisi saada edes joitain pitempiäkin harjoituksia. Eipä silti, sama puute on vaivannut jo useampanakin vuotena, aina lähtöviivalla tämä heikko harjoittelu aivan erityisesti tuntuu ja se näkyy sitten matkan varrella.

Niin tänäänkin heti alusta alkaen matkanteko oli kovin vaikeaa, vaikka kympin aika oli vielä mukiinmenevä 55.46. Siitä sitten vauhti alkoi hiipua. 30 km sinnittelin koko ajan juosten, mutta sitten ilmeisesti ihan ensi kertoja koko 81 juoksemani maratonin aikana täytyi pistää kävelyksi.
Kävelypätkiä tuli sitten useampia, viimeinen Tilkan mäen pituudelta, kun noustiin Mannerheimintielle. Melkoinen sisuttomuuden näytös, mutta samalla myös sisun näytös, kun kuitenkin kävelyosuudet jäivät lyhyehköiksi. Koko matka oli lyhyesti sanottuna tuskien taivalta ja monesti mielessä kävi, miten pääsen perille ja vielä määräajassa. Kun kuitenkin 30 km aika oli 3.03.42, oli selvää, että aikaa kaikissa tapauksissa on riittävästi ja siksi ei tarvinnut väkisen yrittää ottaa juoksuaskeleita, vaan suosista sai aina välistä pistin kävelyksi. Siitä se sitten kuitenkin aina taas muuttui juoksuksi, joka aina on hitaanakin kävelyä nopeampaa.

Tällaista aivotyöskentelyä ja melkoisen hullua hommaa se on juosta maratonia 42 km 195 metriä keskenkuntoisena. Paljon helpompaa matkan teko olisi hyvässä kunnossa, jota ei saa millään muulla tavalla kuin kunnon harjoittelulla. Näin siis huono treenaus maratonilla kostautuu tehden sen tuskien taipaleeksi. Mutta maalissa kuitenkin aina helpottaa ja voi tuntea: tulipa se taas tehtyä. Eikä se muutenkaan maaliin päästyä ole hullumpi mieliala, vaikka jalat on kankeat ja koko mies kuin selkäänsä saanut. Voisi jopa monelle maratonin juoksemattomalle sanoa: tehkää perässä kuten Jussi Halla-aho tokaisi nimeltä mainitulle arvostelijalleen tehtyään Benji-hypyn 150 metrin korkeudesta.