Muistoistamme

Meitillä kävi museon virkamies. Haluaa kerätä vanhoja tietoja valokuvissa olevista ihmisistä ja tietysti myös lisää vanhoja kuvia. Meitillä niitä kyllä riittää.

On tietysti ukin ja mummun kuva-albummeja, mutta myös joidenkin vanhojen sukulaisten jälkeensä jättäneitä papereita ja kuvia, kuten Elvi-tädin, isoisän Brunon veljen Hugon ja Jennyn sekä äidin enon Jallun ja Tyynen jäämistöä. Mitä vanhempia kuvia on, sitä vähemmän niissä on merkintöjä siitä, ketä kuvat esittävät. Ja jatkuvasti vanhempia ihmisiä poistuu ja heidän mukanaan tietoa. Valitettavaa, ettei kaikkea heidän tietämäänsä ole koskaan ymmärtänyt tallentaa.

Vanhoja kuvia katsellessa nousee esiin monia poisnukkuneita, joiden elämä tulee todellisena muistojen kätköistä, vähän samalla tavalla kuin hautausmaalla muistokivien nimiä tavaillessa.
Monenlaisia elämänkohtaloita ja sattumuksia heidän kanssaan on saanut elää. Muistot puhuvat omaa voimakasta kieltään.

Tanskalainen kuuluisa satusetä H.C. Andersen sanoo, että minulla on muistoni, niitä ei minulta voida riistää. Suomalainen runoilija Immi Hellen kirjoittaa puolestaan: Rikas, rikas olen muistoissain. Jo latinalaisissakin viisauksissa sanotaan: Muisti on kaiken aarreaitta ja turva (Memoria est thesaurus omnium rerum e custos), Meillä on jäljellä muistot (Nobis meminisse relictum).

Kalliit ystävät ja muistot ovat meille annettu suuri lahja, josta saamme ehtymättömästi ammentaa. Fredrik Wislöff kirjoittaa myös viisaita: Köyhä on oikeastaan vain se, joka ei jätä jälkeensä mitään kaipaamisen arvoista - ja se jolla ei ole mitään kaivattavaa. Meillä on yhteys poisnukkuneisiin niin kauan kuin he jatkavat elämäänsä meidän rakkaittemme kautta.

Saamme siis elää muistoissamme, mutta samalla elämme myös tätä päivää tehtäviämme täyttäen!