Kymmenkunta kuollutta taas juhannuksen vietossa, maalla ja vesillä. tavanomainen lukema toteaa poliisi, mutta jokainen kuolema tietenkin tarpeeton ja liikaa. Miksi meidän pittää näin juhlia hienoa yöttömän yön ja keskikesän ainutlaatuista hienoa juhlaamme.
Ja miksi meidän täytyy jatkuvasti lukea ja kuunnella ikävistä tapahtumista, kuten viimeksi Pomarkun Tuunajärven järkyttävästä, mitenkään ennalta odottamattomasta perhesurmasta. Hyväntahtoinen työteliäs isä päätyi täysin käsittämättömästi lopulliseen tekoonsa, jota ei enää saa tekemättömäksi. Suureksi suruksi läheisilleen vaimolleen, juuri kastelulle pojalleen ja minunkin tuntemille vanhemmilleen, joista kenestäkään kenelläkään ei ole muuta kuin hyvää sanottavaa.
Olemmeko me kansana harhaantuneet väärille teille kauaksi inhimillisyydestä. Mikä aikaamme näin tekee sairaaksi. Emmekö välitä toinen toisestamme. Haudommeko liiaksi vain oman pääkoppamme sisällä synkkiä ajatuksia, vuorovaikutus ja kanssakäyminen arvoonsa. Pois liian yksilöllisyyden korostaminen. Emme sittenkään elä itsellemme, vaan toinen toisillemme.
