Tuhlaajapojan onnellinen osa

Sain tänään pitää messun Jämijärven kirkossa, oheisena osa saarnasta

Tuhlaajapoikavertaus Luukkaan evankeliumi 15:11-32

Tämä päivän tekstinä lukemamme vertaus Tuhlaajapojasta on – niin voi täydellä syyllä sanoa – kallein helmi Jeesuksen vertaustenjoukossa, evankeliumi evankeliumissa.

Rippikoulussa usein varsinkin pojat ovat ikäkaudestaankin johtuen vähän häliseviä ja tarkkaamattomiakin. Niinpä rippikoulunopettajakin voi kokea turhautuneisuutta: oppivatko rippikoululaiset mitään Jumalan armosta ja rakkaudesta. Siksi moni opettaja niin myös täällä Jämijärvellä on tähdentänyt rippikoululaisten mieleen: Ellette mitään muuta muista tästä rippikoulusta, niin muistakaa ainakin Luuk 15. luku ja siinä oleva kertomus Tuhlaajapojasta. Näin se on tärkeä meille kaikille ja sisältää kristillisen uskomme keskeisen asian: Jumalan ääretön rakkaus, loputon armo, täydellinen anteeksianto, joka tulee syntisen ihmisen osaksi.

Niinpä tekstissämme kerrotaan pojasta, joka pyydettyään oman osuutensa hylkää isänsä kodin ja lähtee vieraille mailla tuhlaten omaisuutensa kevytmielisellä elämällä. Kun rahat loppuivat, eikä hänestä enää ollut kenellekään hyötyä kaikkosivat myös ystävät. Maailman on kylmä ja armoton. Pojalle tuli hätä ja hän turvautui juutalaiselle miehelle kaikkein halpa-arvoisimpaan työhön sikopaimeneksi. Mutta sekään ei auttanut. Niin hän joutui menemään itseensä ajatellen, miten hyvin sittenkin oli kotona isän luona. Ja niin hän oli valmis palaamaan tunnustamalla tehneensä syntiä taivasta vastaan ja isäänsä vastaan.

Ja kun tuhlaajapoika näin kulki kotia kohti, teki hän sen pelolla ja vavistuksella, mutta kuitenkin toivoen mahdottomuudestaan huolimatta pääsevänsä kodin kynnyksen yli vaikkapa vain palkkalaiseksi. Mutta näin tehdessään hän oli jo armahdettu, sillä kun hän oli vielä kaukana, näki isä hänet ja armahti häntä, juoksi häntä vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Kaikki epäilykset haihtuivat ja poika oli jälleen kotona turvassa ja isä järjesti vielä juhlatkin, kun kadonnut poika oli löytynyt.

Näin Vapahtajamme Jeesus on tullut juuri etsimään ja pelastamaan kadonneita, hän on tullut etsimään meitä kaikkia.

Entä, mitä osuutta itsellämme on tähän kaikkeen. Ei muuta kuin sama kuin hukkuvalla jättäytyessään pelastettavaksi. Aivan niin kuin apostoli Paavali sanoo: Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin.

Jeesuksen kutsun kuuleminen ja sen seuraaminen merkitsee aina tähtihetkeä ihmiselämässämme. Niinpä tämän päivän aiheemme Jumalan ennättävät armon sunnuntaimme otsakkeen mukaisesti Kadonnut ja jälleen löytynyt on myös 3.vuosikerran tekstissä. Jeesus kutsuu seuraansa juutalaisten halveksiman ammatinharjoittajan tullimies Matteuksen, joka sai huomata kohdanneensa armahtajansa. Hyljeksitty huomasi, että Jeesus antoi hänelle ihmisarvon. Se oli suurta armoa. Ja hän oppi tuntemaan, ettei ihmisen jumalasuhde olekaan oikeussuhde vaan rakkaussuhde. Jumala ei olekaan vaativa tuomari tai opettaja vaan huonointakin ihmistä rakastava taivaallinen Isä, joka tuomion sijaan armahtaa. Ja kansan johtomiesten fariseusten arvostellessa Jeesuksen aterioimista heidän mielestään ala-arvoiset ihmiset kanssa joutui Jeesus taas kerran nuhtelemaan näitä itseään mallihurskaina pitämiä: Eivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat. En minä tullut kutsumaan hurskaita vaan syntisiä.

Ei siis kukaan meistäkään pelastu muutoin kuin minkä oppi-isämme Martti Luther on niin kirkkaasti ilmaissut: Me pelastumme yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden.