Sittenkin yksinäinen Kares

Tänä syksynä 29.9. Kuusankosken kirkkoherra Kimmo Ylikangas väitteli aiheenaan Olavi Kares: Pietistä humanistiksi? Olavi Kares herännäisyyden, kirkon ja yhteiskunnan muutoksen keskellä 1945-1974. Sain muun yleisön kanssa olla seuraamassa väitöstilaisuutta Helsingin yliopistossa.

Väitöskirjan lukemisen jälkeen jää selkeä kuva Kareksen kehittymisestä ja muuttumisesta. Hänen lähtökohdistaan K.R.Kareksen poikana oli seurauksena isänsä auktoriteettiaseman hyväksyjänä Lapualla asuvana pietistis-herännäisidentiteetin omaksuminen, mutta myös osallistuminen Suur-Suomea ajaneeseen Lapuan liikkeeseen saaden myös ensimmäisen pappisvirkansakin isänsä johtamasta Lapuan seurakunnasta. Kun hän sitten siirtyi Turun kristillisen kansanopiston johtajaksi v.1930 tuli opistosta virallisestikin herännäisopisto v. 1941.

Väliepisodina herännäisyyden historiasta paljon kirjoittaneena Kares tuli kunniatohtoriksi v.1942 ja oli ehdolla varsinkin Osmo Tiililän ajamana saman kirkollis-teologisen näkemyksen omaavana myös kirkkohistorian professoriksi v.1945, mutta ei tullut valituksi.

Herättäjä-Yhdistyksen päätoimikuntaan Kares tuli Väinö Malmivaaran suosittelemana v.1945. Väinö Malmivaara olikin Karekselle isänsä kuoleman jälkeen keskeisin vaikuttaja – eräänlainen auktoriteetti, jota vastaan hän ei koskaan asettunut. HY:n toiminnanjohtajana Kares sitten toimi oman virkansa ohella vuoden 1946 uudistaen organisaatiota sekä Hengellistä Kuukauslehteä ja oli ajamassa lähetyskannatusta yhä läheisemmin Suomen Lähetysseuran kautta näin edistäen yhteyttä Suomenevankelis-luterilaiseen kansankirkkoon.

5-osainen Heränneen kansan vaellus valmistui v.1952. Näin Kares kokosi, vahvisti ja muokkasi merkittävästi herännäisyyden identiteettiä edustaen romantiikan hengessä ihanteellista sankarihurskautta. Herättäjä-juhlien juhlapuhesarja alkoi v.1947 ja Kares viittasi vanhoihin herännäisjohtajiin haluten olla näin heidän perinteittensä jatkaja ja suomalaisen kristillisyyden edustaja vastustaen lundilaisuutta ja ns. niinivaaralaisuutta ollen mukana herätyskristillisessä rintamassa Tiililän pyynnöstä, mutta ei kuitenkaan täysin rinnoin eikä lähtenyt mukaan esimerkiksi Kirkko ja kaupunki lehtihankkeeseen. Ennen kaikkea korkeakirkollisuudessa hän näki vaaran korostaen herännäisyydessä rakkauden ja yksimielisyyden henkeä.

Lapuan piispanvaali v.1956 oli raskas takaisku Karekselle. Vaikka hän sai reilusti enimmät äänet, nimitti presidentti Kekkonen Eero Lehtisen toiselta sijalta. Kekkosen mielestä Kares ja Lapua oli liian pelottava yhdistelmä, vaikka Kareksen puoltajat olivat informoineet presidentti kertomalla, ettei Kares enää 22 vuoteen ollut puhunut politiikkaa.

Tämän jälkeen Kareksesta tulikin aivan uusi puoli näkyviin. Hän kirjoitti aforismikokoelman ”On on tahi ei ei”. Aloitti päiväkirjojen julkaisemisen tunnustautuen avarakatseiseksi kirjallisuuden ja taiteen tuntijaksi. Jälkimmäiseen nonfiguratiivisen ja suurrealistisen taiteen harrastukseen vaikutti osaltaan ainoan lapsen Leenan avioituminen kuvanveistäjä Pekka Kontion kanssa. Yhtenä seurauksena olikin sitten yhä jyrkempiä kantoja ottaneen Osmo Tiililän kielteinen suhtautuminen muuttuneeseen herännäisyyteen.

Niinpä sitten myös virkaputki alkoi aueta. Turun tuomiorovastiksi Olavi Kares valittiin 1959. Väinö Malmivaaran kuoltua v.1958 Kareksesta tuli Herättäjä-Yhdistyksen päätoimikunnan puheenjohtaja ja piti vielä v.1959 Herättäjäjuhlien juhlapuheen, mutta seuraavan vuonna juhlasaarnan, mutta heti taas v.1961 juhlapuheen. Kekkosenkin ilmoitettua mielensä muuttuneen tuli Kareksesta Kuopion piispa v.1962 vaalien ylivoimaisena voittajana siirtyen eläkkeelle v.1974 lopussa 71-vuotiaana.

Päätoimikunnan puheenjohtajuudesta hän jäi pois v.1972 ja seuraavan vuoden Herättäjä-juhlille hän ei osallistunut, vaikka oli ollut juhlilla joka vuosi sodista lähtien. Niinpä aluksi uudistusmielisenä tunnettu piispa muuttui tullen vasemmistoradikaalien ja myös kirkon radikaalien näkyvimmäksi vastavoimaksi.

Ansiokkaan väitöskirjan tekijä Kimmo Ylikangas toteaakin yhteenvedossaan, miten tutkittavana ajankohtana Kareksessa tapahtui muutos pietististä humanistiksi – ja takaisin. Myös alaviitteessä mainittuna Kimmo Kivelä toteaa ylemmässä pastoraalitutkielmassaan Olavi Kareksen siirtyneen eläkkeelle ulkonaisesti elämänmyönteisenä ja hyväkuntoisena, mutta sisimmässään monin tavoin pettyneenä ja yksinäisenä. Samoin Ylikangaskin toteaa Kareksen jääneen varsinkin piispakautensa loppupuolella yksinäiseksi jouduttuaan sekä konservatiivien että uudistusmielisten kritiikin kohteeksi ja että herännäisyydenkin keskuudessa hän koki jääneensä yksinäiseksi. Ja Ylikangas lisää vielä, että se antikommunistinen asennoituminen, jonka Kares oli isänsä vaikutuksesta omaksunut jo nuorena, vaikutti keskeisesti hänen toimintaansa koko tutkittavan ajanjakson.