maanantai 1. tammikuuta 2024
Puhemiehen uudenvuodenpuhe
Jussi Halla-ahon uudenvuodenpuhe 2024: ”Kaikkeen ei ole mahdollista varautua, mutta varautukaamme parhaamme mukaan kaikkeen sellaiseen, mikä on nähtävissä ja ennakoitavissa”
Eduskunnan puhemiehen Jussi Halla-ahon uudenvuodenpuhe vuodelle 2024.
Hyvät kansalaiset ja kanssasuomalaiset, turvallisuus on ollut vuoden 2023 keskeinen teema. Kun sota ja sodan uhka ovat palanneet Eurooppaan, ulko- ja turvallisuuspolitiikka ovat nousseet keskustelun keskiöön. Toisin kuin kylmän sodan aikana, Suomelle ei enää uudessa tilanteessa ole tarjolla passiivisen sivustakatsojan roolia; vaan meidän on kyettävä sekä reagoimaan tapahtumiin että ennakoimaan ja varautumaan niihin.
Vajaan kuukauden kuluttua Suomelle valitaan tasavallan presidentti, joka perustuslain mukaan johtaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. On siis odotettavissa, että nämä teemat hallitsevat poliittista keskustelua myös tänä vuonna.
Meidän aikanamme puhutaan hyvin paljon ihmisten tunteista ja siitä, miten asiat koetaan. Kun tapahtuu onnettomuuksia tai muita tragedioita, toimittajat säntäävät paikalle haastattelemaan ohikulkijoita ja silminnäkijöitä ja kysyvät, miltä näistä tuntuu. Sama trendi on nähtävissä myös turvallisuutta koskevassa keskustelussa. Turvallisuudentunne tuntuu olevan tärkeämpää kuin itse turvallisuus.
Kun esimerkiksi hiljattain 13-vuotias tyttö raiskattiin suomalaisen koulun vessassa, kyseinen koulu kiirehti julistamaan, että se on silti turvallinen paikka, ja että tärkeintä on palauttaa lasten ja vanhempien turvallisuuden tunne. Itselleni heräsi kysymys: miten niin koulu on turvallinen, jos siellä tapahtuu tällaista, ja että eikö turvallisuuden tunteen kuulukin järkkyä, jos koulussa ei ole turvallista? Myös turvallisuuspoliittisessa keskustelussa kuulee usein puheenvuoroja, joiden mukaan pitää välttää pelonlietsontaa ja paniikkia ja edistää rauhoittelevilla ja optimistisilla lausunnoilla kansalaisten turvallisuudentunnetta. Pitäisi esimerkiksi kertoa kansalaisille, että Suomeen ei kohdistu sotilaallista uhkaa. Turvallisuudentunne on toki mukava asia, mutta katteeton turvallisuudentunne voi olla vaarallista itse pääasialle, eli turvallisuudelle.
Esimerkiksi liikenneonnettomuudet johtuvat väärästä turvallisuudentunteesta. Jos ihminen olettaa olevansa turvassa, hän ei havaitse vaaroja ja uhkia, eikä näin ollen ryhdy toimiin niiden torjumiseksi. Jos vaaroja ei tunnisteta, havaita eikä torjuta, niiden toteutuminen on paljon todennäköisempää. Vaaroista ja uhkista puhuminen ja niiden tunnistaminen ei ole panikointia eikä pelonlietsontaa, vaan realismia, ja edellytys sille, että niiden toteutumista voidaan ehkäistä. Varautuminen huonoihin skenaarioihin vaatii vaivaa ja investointeja, mutta varautuminen on verrattomasti halvempaa sekä inhimillisesti että taloudellisesti kuin toteutuneiden riskien jälkien siivoaminen.
Venäjää ja Venäjän toimintaa on syytä tarkastella historiaa ja historiallisia tapahtumia vasten. Neuvostoliitto romahti vuonna 1991 kylmän sodan aiheuttamaan ylirasitukseen, hiukan samalla tavalla kuin Saksan keisarikunta romahti vuonna 1918 ensimmäisen maailmansodan aiheuttamaan ylirasitukseen. Kummassakin tapauksessa romahdusta seurasi eräänlaisen liberalismin ja laissez-faire-kapitalismin vuosikymmen, joka päättyi tavallisen kansalaisen taloudelliseen ahdinkoon. Kummassakin tapauksessa yhteiskunnan alennustila johti kurin ja järjestyksen sekä menetetyn ylpeyden ja kunnian kaipuuseen, vahvan johtajan valintaan, diktatuurin rakentumiseen ja lopulta sotaan. Saksa ei ollut sotien välisenä aikana ainoa demokratiasta totalitaristiseksi muuttunut eurooppalainen maa, mutta koska Saksa oli suurvalta, sen kehityksellä oli dramaattiset vaikutukset paitsi maan omille kansalaisille, myös koko Euroopalle.
Historia ei ole tuomittu toistamaan itseään. Historia ei kuitenkaan ole virta, eivätkä ihmiset lastuja sen laineilla. Historia muodostuu ihmisten tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Ihmisillä on taipumus reagoida samanlaisiin asioihin ja tilanteisiin samanlaisilla ihmisen perusluonteesta kumpuavilla tavoilla. Samanlaisista reaktioista taas seuraa samanlaisia lopputuloksia. Tämän vuoksi historialla on voimakas taipumus toistaa itseään. Se, että samoja virheitä ei toisteta uudelleen ja uudelleen, vaatii vanhojen virheiden tunnistamista ja analysointia sekä rohkeutta ja päättäväisyyttä toimia toisin. Päättäväisyyttä vastustaa luontaisia refleksejä.
Toisen maailmansodan katastrofi ei syntynyt itsestään eikä yhtäkkiä, vaan se oli seuraus sarjasta virhearvioita. Kun Saksa miehitti Reininmaan vuonna 1935, muu Eurooppa ei reagoinut. Kun Saksa miehitti Tšekkoslovakian ja Itävallan 1938, muu Eurooppa ei reagoinut. Kun Saksa hyökkäsi Puolaan vuonna 1939, reaktio oli minimaalinen. Tämä virhe, reagoimattomuus ja myöntyväisyyspolitiikka, lähettivät Hitlerille viestin siitä, että hänellä on vapaat kädet ja että hän on pysäyttämätön ja voittamaton. Ne johtivat edessä olevaan katastrofiin. Virhearviot olivat inhimillisesti täysin ymmärrettäviä. Ajateltiin, että eihän tämä oikeastaan koske meitä; että ehkä saksalaiset rauhoittuvat, jos heille annetaan periksi. Oli helpompaa ja mukavampaa tuudittautua valheelliseen turvallisuudentunteeseen kuin ryhtyä häiritsemään omien kansalaisten arkea ja mielenrauhaa valmistautumalla sotaan. Palkinnoksi tästä rauhanpolitiikasta saatiin sitten sota.
Jälkiviisastelu on helppoa. Tapahtumien keskellä olevien aikalaisten on vaikea nähdä tekojensa ja tekemättä jättämiensä seurauksia. Siksi on hyvä tuntea historiaa, tarkastella aiemmin tehtyjä virheitä ja arvioida, olemmeko tekemässä samoja virheitä.
Yksi historian opetus on se, että laajentumishaluiset diktaattorit eivät pysähdy ennen kuin heidät pysäytetään. Aivan kuten Hitler ei pysähtynyt Reininmaalle, Itävaltaan, Tšekkoslovakiaan tai Puolaan, Putin ei pysähtynyt Tšetšeniaan, Georgiaan tai Krimille. Hän ei liioin pysähdy Ukrainaan, ellei häntä pysäytetä. Se, että jotain on tapahtunut ennenkin, ei tarkoita, että sama tapahtuu varmuudella uudelleen, mutta se tarkoittaa, että riski on todellinen ja realistinen.
On syytä olla huolissaan, mutta huolissaan olemisen ei tarvitse tarkoittaa hedelmätöntä murehtimista, panikointia ja pelossa rypemistä. Sen sijaan huoli on syytä kanavoida sellaiseen rakentavaan toimintaan, joka edistää hyviä tavoitteita, rauhaa ja turvallisuutta. Tällaista rakentavaa toimintaa on esimerkiksi Suomen ja Euroopan sitoutuminen Ukrainan systemaattiseen, pitkäaikaiseen ja kasvavaan tukemiseen, sekä oman kansallisen ja kollektiivisen puolustuskykymme kohentamiseen. Tämä on tie sekä Ukrainassa käytävän sodan lopettamiseen että uusien sotien estämiseen.
Yhteiskunnassamme on myös sisäisiä turvallisuuteen liittyviä kysymyksiä, kuten rikollisuus, huumeet sekä koulujen ja asuinalueiden segregoituminen. Monet näistä kasvavista ongelmista liittyvät maahanmuuttoon. Myös maahanmuutosta käytävä keskustelu ja sitä säätelevä lainsäädäntö ovat vuosikymmenten ajan kärsineet siitä, että ilmeisiltäkin ongelmilta ja vaaroilta on haluttu sulkea silmät ja korvat.
Turvallisuudentunnetta ja ihmisten hyvää mieltä on pidetty tärkeämpinä asioina kuin maahanmuuton konkreettisia kielteisiä vaikutuksia ihmisten turvallisuuteen ja hyvinvointiin. Jos kehitystä olisi alun alkaen tarkasteltu rehellisesti ja avoimin silmin ja jos muiden maiden, kuten Ruotsin kokemuksista, olisi otettu oppia, tilanne ei olisi koskaan päätynyt tällaiseksi.
Tapahtumat itärajalla sekä kasvava siirtolaispaine Välimerellä ovat herättäneet keskustelua turvapaikkaa ja maahanmuuttoa koskevan kansallisen ja kansainvälisen lainsäädännön tilasta ja soveltuvuudesta tämän päivän realiteetteihin. Jos turvapaikkajärjestelmästä on käytännössä tullut väylä taloudelliselle massasiirtolaisuudelle, ja jos tämä siirtolaisuus käytännössä kuormittaa sosiaaliturvajärjestelmäämme ja rikkoo yhteiskuntaamme rikollisuuden ja eriytymisen muodossa, järjestelmä menettää uskottavuutensa, hyväksyttävyytensä ja legitimiteettinsä. Lainsäädäntöä ja Suomea sitovaa kansainvälistä sopimusjärjestelmää, tai ainakin niiden tulkintaa, on välttämätöntä päivittää vastaamaan aikamme tarpeita.
Maassamme ja yhteiskunnassamme moni asia on hyvin. Tämä ei kuitenkaan ole syy olla puhumatta niistä asioista, jotka ovat huonosti tai jotka ovat vaarassa kehittyä huonoon suuntaan. Ongelmat ja vaarat eivät mene pois sillä, että niistä vaietaan. Päinvastoin, vaikeneminen antaa niille tilaa kasvaa, jolloin niiden torjuminen ja ratkaiseminen muuttuu vaikeammaksi.
Demokraattisessa yhteiskunnassa kansalaiset valitsevat itselleen päättäjät. Päättäjien velvollisuus on keskittyä näihin ikäviin asioihin, jotta kansalaiset voivat elää hyvää elämää turvassa. Päättäjillä ei ole oikeutta huolettomuuteen eikä katteettomaan optimismiin.
Toivotan teille kaikille hyvää uutta vuotta 2024. Kuten aiemmat vuodet, tämäkin vuosi tuo varmasti mukanaan yllätyksiä. Kaikkeen ei ole mahdollista varautua, mutta varautukaamme parhaamme mukaan kaikkeen sellaiseen, mikä on nähtävissä ja ennakoitavissa.
JUSSI HALLA-AHO
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!