Sanna Ukkola presidenttiehdokkaista

Kolumni: Mika Aaltolan vihjataan olevan tyhmä, Halla-aho teki käsittämättömän vedon ja Haaviston kampanja on suuressa vaarassa SANNA UKKOLA Rietastelua, kähmintää tai studioraivareita ei tipu näissä vaaleissa, mutta muuta irstautta on tarjolla yllin kyllin. Lue tästä kaikki, mitä sinun pitää tietää presidentinvaaleista. Tänään klo 9:03 Jokaisella presidenttiehdokkaalla on omat sudenkuoppansa. Mika Aaltola lähti kisaamaan Suomen kovimmasta ja vaativimmasta poliittisesta tehtävästä ilman poliittista kokemusta ja kunnon koneistoa. Aaltolan retoriikka on sen verran kryptistä ja maailmojasyleilevää, että jo ainakin Iltalehden kolumnisti Oskari Onninen ja Hesarin toimittaja Marko Junkkari ovat verranneet häntä puutarhuri Chanceen, jota pidetään Forrest Gumpin esikuvana. Elokuvahahmo on lukutaidoton ja vähä-älyinen toope, joka nousee sattumalta vaikutusvaltaiseen asemaan. Toimittajien teksteistä syntyi kuva, että he pitävät Aaltolaa tyhmänä. Auts! Ei Aaltolaa tietenkään voi vähä-älyiseksi kutsua, mutta ainakin hän on pelissä, jota hän ei osaa pelata. Politiikka ei ole helppoa. Jo ensimmäisessä mahdollisessa tilanteessa Aaltola mokasi: “Jos on tietoa ja on taitoa ja on rohkeutta, ja sitä ei muilla tunnu olevan, sitä näkemystä – niin sitten on vähän niin kuin velvollisuus lähteä”, hän sanoi kampanja-avauksessaan. Aaltolan muotoilu oli huolimaton, mutta varsin viaton siihen nähden, millainen meteli siitä syntyi. Poliittiset vastustajat tehtailivat pitkin somea Aaltolasta meemejä, jotka maalasivat ehdokkaasta ylimielisen kuvan. Häntä lyötiin säälimättä, koska häntä pidettiin uhkana. Media lähti toistamaan vastustajien luomaa kuvaa, ja mieheltä kyseltiin haastattelussa toisensa perään, kuinka ylimielinen hän mielestään on. Kun tällainen tahra helmaan sattuu, sitä ei saa pois ainakaan toteamalla, että ei ole lainkaan ylimielinen. Sanan toistaminen vain lisää vaikutelmaa entisestään. Poliittisen propagandan perusoppi kuuluu: Älä koskaan toista vastustajasi väärää väitettä. Toinen sääntö: Ylimielisyys on poliitikon suurin synti. Aaltola pelattiin heti syrjään varsin taitavasti. Ehdokas teki sen toisaalta ihan itse antamalla aseet vastustajiensa käsiin. Ylimielisyydestä syytettiin aikoinaan myös kokoomuksen Alexander Stubbia. Hän on ottanut onkeensa vanhoista virheistään ja välttelee niitä nyt kuin Sanna Marin Seiskan paparazzia. Stubb oli aikoinaan Suomen suosituimpia poliitikkoja, joka voitti ulkoministerinä ja ulkomaankauppaministerinä äänestykset ministerien suosiosta. Pääministeriaikoina Stubbiin iskostui kuitenkin ylimielinen leima, joka romautti kokoomuksen kannatuksen ja hetkellisesti myös Stubbin oman poliittisen uran. Nyt Stubb kehuu muita ehdokkaita, kun häneltä kysytään, miksi juuri hän olisi hyvä presidentti. Puheissaan hän varoittelee kannattajiaan siitä, että muiden mätkimiseen ei pidä missään tapauksessa lähteä, nyt keskitytään hyvään fiilikseen. Kontrasti on aika suuri, jos muistelee esimerkiksi Stubbin haastattelua taannoisessa Marjan vallassa -ohjelmassa 2015. Tuolloin toimittaja Marja Sannikka kertoi pelänneensä, että kiukkuinen Stubb kävelee ulos koko haastattelusta, vaikka kysymykset eivät edes olleet erityisen ikäviä. Stubb on onnistunut kampanjassaan vetämään ilmat pihalle kritiikiltä esimerkiksi liittyen hänen vanhoihin Venäjä-virheisiinsä. Kampanjansa alkuvaiheessa Stubb myönsi avoimesti eri haastatteluissa tehneensä Venäjän suhteen useita virheitä ja samalla torppasi ison osan kilpailijoidensa kritiikkiä. Samaa ei ole missään vaiheessa tehnyt presidenttiehdokas Jussi Halla-aho, joka kieltäytyy jääräpäisesti pyytämästä anteeksi vanhoja kirjoituksiaan. Sen takia niistä kysytään häneltä edelleen, haastattelusta toiseen, vuosien ja jopa yli vuosikymmenen jälkeen. Yleensä ehdokkaat pyrkivät tarjoamaan kansalle wow-ilmiöitä; ehdokas Halla-aho tarjoilee häh-ilmiöitä. On siinä analyytikoilla pohtimista, että miksi vuosikausia sananvapausteemoilla kampanjoinut Halla-aho yhtäkkiä lähteekin hamuamaan lainsuojaa vihreältä varavaltuutetulta ja joltain random-koomikolta. Miksi Halla-aho haluaa nostaa agendalle keskustelun siitä, onko hänen politiikkansa fasistista? Miksi hän haluaa tahrata oman hyvin menneen puheensa Ukrainassa sisäpoliittisella kalistelulla, jonka hän voi vain hävitä? Jos Halla-aho häviää oikeusprosessin, kuka tahansa voi vastaisuudessa kutsua häntä ja ehkä myös hänen puoluetovereitaan fastisteiksi ilman pelkoa sanktioista. Silloin on oikeudessa asti todettu, että näin tosiaan saa perussuomalaisesta korkeasta poliitikosta sanoa. Tämän kummallisen poukkoilun lomassa Halla-aho on onnistunut määrittelemään vaalien agendaa – pitkälti omien vastustajiensa ansiosta. Hänestä puhutaan ja häneen reagoidaan, mikä on jokaisen ehdokkaan elinehto tässä vaiheessa vaaleja. Poliittinen keskustelu ei käänny sinne, missä vallitsee hymistelevä yksimielisyys vaan sinne, minne rakennetaan ristiriitaulottuvuus. Halla-ahon vastustajat tarttuivat innolla esimerkiksi puhemiehen täkyyn siitä, että kansanedustajien ja ministerien pitäisi olla syntyperäisiä Suomen kansalaisia. Jopa Jutta Urpilainen nielaisi koukun sellaisenaan ja lähti paheksumaan Halla-ahoa. Urpilaisen oma kannatus on Sdp:lle suorastaan kiusallisella tolalla, ja kampanja ei tunnu ottavan tuulta alleen millään. Takana ovat demaripresidenttien kunnian päivät; Urpilainen jatkaa samalla heikolla linjalla kuin Paavo Lipponen ja Tuula Haatainenkin. Politiikan analyytikot arvioivat taustakeskusteluissa, että Urpilaisen kampanja ei ole tehtäviensä tasalla. Häntä on vaikea saada keskusteluihin – eikä kampanjatiimistä välttämättä edes vastata, pääseekö ehdokas tulemaan vai ei. Urpilainen hakee vauhtia naiskortista ja koettaa uusintaa Marinin mimmienergiaa esimerkiksi avaamalla Barbie-elokuvan näytöksen. Barbie-leffa toistaa intersektionaalisen feminismin pahimpia kliseitä, ja sitä on syytetty miesten halveksunnasta. On vaikea nähdä, että tällaisilla assosiaatiolla saisi kampanjaansa puhtia. Let’s face it: Jutta aloitti kampanjansa aivan liian myöhään. Pekka Haaviston kampanja on varovainen, ja hän pelaa jo kakkoskierrosta esimerkiksi profiloitumalla niin oikealle ja niin “konservatiiviseen” nurkkaan kuin hänen ajatusmaailmallaan on mahdollista. Kannatuksen hiipuminen tässä vaiheessa kampanjaa on äärimmäisen vaarallista, sillä nouseva kuten myös laskeva trendi tuppaavat vahvistumaan niin sanotun bandwagon-ilmiön myötä. Haaviston kampanjatoimistossa odotetaankin todennäköisesti pelonsekaisin tuntein gallupeja, sillä kannatuksen väheneminen tässä vaiheessa voi tietää katastrofia. Se voi muuttua Haaviston kolmanneksi painajaiseksi. Halla-ahon nouseva kannatus saattaa kuitenkin hyödyttää Haavistoa, sillä Halla-ahon vastustajat voivat ryhmittyä Haaviston taakse estääkseen perussuomalaisten ehdokkaan nousun kakkoselle. Marin näytti taktisen äänestämisen mallia eduskuntavaaleissa ja laaritti vasemmistoliiton ja vihreiden äänet puolueelleen. Voi olla, että Haavisto tekee saman tempun nyt demareille ja vasemmistoliitolle. Yleensä hopea ei ole häpeä, mutta presidentinvaaleissa kakkossija on käytännössä kaikkein epäedullisin. Vaalien käyminen on äärimmäisen kallista, ja kakkoskierroksen kampanjat joutuvat kaivamaan taskunsa tyhjiksi kattaessaan valtavaksi nousevia mainoskuluja. Kakkossija voi raunioittaa pienen puolueen budjetin – ja nyt Haavistolla positio saattaa olla edessä jo kolmatta kertaa. Olli Rehnillä puolestaan olisi runsaasti hyviä ominaisuuksia presidentiksi, mutta hänen kampanjansa ei ole onnistunut valjastamaan niitä kansansuosioksi asti. Rehniin liitetään jatkuvasti määreitä, kuten tylsä, harmaa tai epäkarismaattinen. Mutta tilanteessa, jossa maailma on kolmannen maailmansodan partaalla, me emme halua johtajaksemme itseään täynnä olevaa showmiestä tai revyynaista. Me elämme vaarallisia aikoja, joten Suomen johtoon tarvitaan vakaa ja turvallinen johtaja. Tylsyys ei ole itsessään mitenkään huono ominaisuus presidentille, ja Rehnin kampanjan olisi pitänyt pystyä kääntämään ehdokkaan kuivakka asiallisuus eduksi ja gallup-prosenteiksi. Nyt tässä ei ole onnistuttu.