torstai 29. helmikuuta 2024
Puhemiehen juhlapuhe
Jussi Halla-aho
Keskiviikkona, Kalevalan päivänä, julkistettiin Helsingin Suomalaisen Klubin perinteisen "Suomalaisen kirjoituskilpailun" voittaja. Minulla oli ilo ja kunnia olla jakamassa palkintoja ja pitää tilaisuudessa puhe, jonka panen tähän näkyville.
* * *
Yksi kansallisvaltion keskeisistä funktioista on se, että se antaa ihmisille mahdollisuuden elää elämäänsä, asioida viranomaisten kanssa, osallistua yhteiskunnan toimintaan, käydä koulua ja tehdä työtä omalla kielellään. Kaikki Suomessa asuvat ihmiset eivät puhu äidinkielenään suomea, eivätkä kaikki suomea äidinkielenään puhuvat asu Suomessa, mutta valtava enemmistö Suomessa asuvista on suomenkielisiä, ja valtava enemmistö maailman suomenkielisistä asuu täällä.
Suurimmalla osalla maailman kielistä ei ole asemaa virallisena kielenä tai opetuksen, koulutuksen ja tieteen kielenä. Näiden kielten puhujat ovat monessa suhteessa hyvin epäedullisessa asemassa, ja globaalisti verkostoituneessa maailmassa heidän kielensä ovat vaarassa taantua niin sanotuiksi kyökkikieliksi, joiden välittämistä uusille sukupolville ei koeta tarpeellisena ja arvokkaana. Edes virallinen asema ja jalustalle nostaminen eivät suojaa kieltä, jos sen osaamiseen ja ylläpitoon ei ole riittäviä kannustimia. Iirin kieli Irlannissa on tästä hyvä esimerkki.
Suomen kielen asema Suomessa on pitkään ollut vahva. Moni pitää sitä jopa itsestäänselvyytenä, kuten ihmisellä on taipumus pitää itsestäänselvyytenä mitä tahansa pitkään jatkunutta asiaintilaa. Suomen kielen kehityksestä käydään kyllä ajoittain vilkastakin maallikkokeskustelua sosiaalisessa mediassa ja lehtien yleisönosastoilla, mutta tässä keskustelussa närkästyksen kohteena ovat yleensä pinnalliset asiat kuten lisääntyvä englanninkielisten sanojen käyttö. Suomalainen kielipolitiikka oli pitkään puristista. Uusille käsitteille pyrittiin muodostamaan nimiä kotoperäisistä aineksista sen sijaan, että olisi tyydytty lainaamaan yleismaailmallisia, yleensä kreikkalais-latinalaisia termejä. Tarkoitus oli osoittaa meille itsellemme ja kaikille muille, että kielemme on yhtä jalo ja ilmaisuvoimainen kuin klassiset korkeakulttuurin kielet.
Naapurimme virolaiset taas omaksuivat kansallisen heräämisensä aikana täysin päinvastaisen linjan. He halusivat sitoa kielensä kreikkalais-roomalaiseen perinteeseen. Siksi me suomalaiset puhumme vaikkapa ”sähköstä”, ”lehdistöstä” tai ”puhelimesta”, kun virolainen sanoo ”elekter”, ”press” ja ”telefoon”.
Itse kuulun siihen sukupolveen, joka äidinkielen tunnilla vielä opetteli sellaisia termejä kuin ”ulko-olento”, ”sisäeronto” tai ”mahtotapa”. Nykyään niillä ei liene muita nimiä kuin ”adessiivi”, ”elatiivi” ja ”potentiaali”.
Vaikka itsekin toki paheksun sitä, että tällainen luova sananmuodostus väistyy laiskan lainaamisen tieltä, asia on syytä panna kontekstiin. Suomi on kaikkina aikoina lainannut naapureiltaan valtavat määrät sanastoa. Sellaiset perussanat kuin ”porsas” ja ”sata” lainattiin arjalaisilta, ”äiti” ja ”sisar” germaaneilta, ”herne” ja ”heinä” balteilta, ”lusikka” ja ”kattila” slaaveilta. Myös sanat ”laina” ja ”sana” ja itse asiassa jopa konjunktio ”ja” ovat lainasanoja. Eivät kai nämä eroa oleellisesti sellaisista nykysanoista kuin ”upgradaaminen” tai ”ragetus”, tai hiljattain omilta teineiltäni oppimani verbi ”afkata”, joka tarkoittaa ”olla pois näppäimistön äärestä”, away from keyboard.
Paljon suurempi uhkakuva on suomen kielen käyttöalueen kapeneminen, usein hyvää tarkoittavien ratkaisujen seurauksena. Akateemisessa maailmassa suomi on väistymässä englannin tieltä tutkimuksen ja opetuksen kielenä. Jopa kahvihuoneiden ja työpaikkakokousten kieleksi hivuttautuu englanti, joko siksi, että suomalaiset itse tuntisivat olonsa kansainvälisemmäksi, tai jotta mahdollisesti muualta tulleet työntekijät eivät tuntisi itseään ulkopuoliseksi. Yhä useammassa palveluammatissa etenkin pääkaupunkiseudulla on arkipäivää se, että suomen kielen taitoa ei edellytetä eikä palvelua saa suomeksi.
Onko tämä keneltäkään pois, joku kysyy. Kaikkihan osaavat englantia. Ongelma on se, että tällainen kehitys muodostuu helposti itseään ruokkivaksi kierteeksi. Kun työelämässä menestyminen edellyttää äidinkielentasoista englannin osaamista, se luo vanhemmille kannusteen rakentaa lapselleen mahdollisimman varhaisesta vaiheesta lähtien englanninkielistä koulupolkua. Kun työelämässä tai muuten yhteiskunnassa ei välttämättä tarvitse suomen taitoa, se vähentää kannustimia opetella suomea. Kun tiedettä ja tutkimusta ei tehdä suomeksi, ei ole tarvetta luoda uutta suomenkielistä terminologiaa, jolloin asioista puhuminen suomeksi muuttuu konkreettisella tavalla mahdottomaksi, ja tämä tietysti entisestään ohjaa ja pakottaa käyttämään englantia.
Englanti ei ole ihmiskunnan historian ensimmäinen ylikansallinen tieteen ja sivistyksen kieli. Aiemmin tällainen rooli on ollut esimerkiksi kreikalla, persialla ja etenkin latinalla. Erona on kuitenkin se, että varhaisempina aikoina sivistys ja kansainvälinen kanssakäyminen olivat harvalukuisen eliitin heiniä. Suurin osa ihmiskunnasta eli elämänsä omissa kyläyhteisöissään ja puhui paikallisia kieliään ja murteitaan. Tänä päivänä verkostoituminen ja globalisaatio koskettavat ainakin länsimaissa jokseenkin kaikkia. Siksi myös pienten kielten, kuten suomen, aseman ja kehityksen suhteen on syytä olla hiukan enemmän hereillä. Ajan henkeen sopivasti siteeraan Ukrainan kansallisrunoilijaa Taras Shevchenkoa: ”Opiskelkaa vierasta, mutta älkää väheksykö omaanne.”
Helsingin Suomalainen klubi on jo 16 vuoden ajan järjestänyt Suomalaisen kirjoituskilpailun, jossa painotetaan hyvän ja vivahteikkaan suomen kielen käyttöä. Onnittelen lämpimästi sekä voittajaa että muita palkittuja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!