Sananpalvelijan muisto

ROVASTI ASKO KARTTUNEN IM MEMORIAM 9.1. Vatialassa muistopuhe

Hyvät Askon läheiset puoliso Maila, pojat Tomi ja Tero perh, muut sukulaiset ja ystävät!

Sain pitää Askoa ystävänä, tosiystäviä ei koskaan ole liikaa. Askolla todella riitti ystävämieltä.
Sain tutustua häneen opiskellessamme yhtäaika körttikodissa, hän oli kerrosta alempana
alatorpassa, me olimme ylätorppareita, molemmat pikku Roobertinkadun puolella, josta
kävimme talon toisella puolella Ratakadulla yhteisissä tilaisuuksissa ruokailemassa,
seuroissa veisaamassa rakkaita siioninvirsiä, joita Asko oli oppinut kotiseurakunnassa
Kangasalalla suntion poikana legendaarisen Eemil Ponsimaan saarnatuolin juurella.

Olimme Askon kanssa urheilumiehiä, hän voimanpesänä kuulantyöntäjä. Olimme
edustamassa Helsingin yliopistoa Tarton yliopistoa vastaan yleisurheiluotteluissa myös
Tartossa. Askon valmistumisen jälkeen tiemme jälleen yhtyivät, kun hän melko
pian tuli kotiseurakuntani naapuriseurakunnan Lavian kirkkoherraksi. Sieltä käsin hän
haki myös meille Kankaanpäähän kirkkoherraksi, mutta oliko tuoreena kansanedustajana
vaalityöni hänen valitsemisekseen haitallista kateellisten ansiosta, Askoa ei kuitenkaan valittu
ja olemme joutuneet pitämään silloin valittua jo yli 30 vuotta.

Asko siirtyi sitten Vuolijoelle ja v. 1984 tuli kirkkoherraksi Luopioisiin lähes 20 vuodeksi eläkkeelle siirtymiseensä asti. Siellä sain käydä monet kerrat Herättäjä-Yhdistyksen matkasaarnaajana, ihastella Kukkiajärven kauneutta ja vierailla myös vieraanvaraisessa omakotitalossanne. Eläkevuosina sain olla seuroissa Askon uudessa kodissa Kangasalalla, ja Vuolijoeltakin tuli joulukirjeitä, joissa Asko kertoi kuulumisia ystäväpiirille. Herättäjä-juhlilla ainakin aina tavattiin. Viime kesänä tosin ei nähty, mutta joulutervehdykset taas vaihdettiin. Siksi olikin aika yllätys, kun Tomi otti yhteyttä kertoen Askon poisnukkumisesta vaikean sairauden jälkeen.

Hän on nyt vuorollaan meidän edellämme päässyt sinne, missä ei ole muutosta eikä vaihteen varjoa, mihin hän sananpalvelijana sai kiinnittää kuulijainsakin sydämiä nöyränä iankaikkisen
evankeliumin julistajana, josta sanasta hän itsekin eli ja ammensi voimansa, vaikka olikin
raavas mies, hän kuitenkin itsessään omisti särjetyn ja nöyrän hengen. Nyt hän saa
olla iankaikkisen evankeliumimme viitoittamassa maassa, jossa kaikki kahleet kirpoavat
ja kiitosvirsi kaikuu. Siunattu on Askon muisto meille jälkeenjääneille ja kannustava, hän
on siellä perillä meitä vastaanottamassa, kun aikamme tulee siirtyä rajan yli.

En malta olla lopettamatta usein siunaustilaisuuksissa lainaamaani Einari Vuorelan kauniiseen
kuvaukseen perillepääsystä siellä taivaan kodissa:
Kirkkauden maassa / kuljen,
Taakka harteita/ ei paina,/ se on poissa.
Kukkaportin/ avaan,/ suljen.
Hengittelen ilmaa/ kevyttä/ kuin tuuli.
Joka puu/ on ystäväni/ hymyhuuli.
Itkenkö?
Enhän toki/ ihanassa maassa. – Näin meidän turvamme on ikiaikojen
Jumala, meitä kannattelevat iankaikkiset käsivarret.