Nyt syksyllä tulee kaksi vuotta, kun kantapää alkoi vihotella eikä se siitä ole parantunut. Kahdesti lääkäri Ahola on asiaa tutkinut ja antanut kortisoonipiikin. Juoksulupa on ollut, mutta pieni vaiva on kävellessäkin tuntunut, juoksemisesta puhumattakaan. Siksi olen keväisin harrastanut vesijuoksua säästääkseni kantapäätä. Kesällä Kuninkaanlähteellä olen pyrkinyt tekemään lenkin tosi pehmeällä polun vieren sammalikossa. Mutta mikään ei ole auttanut.
Ahola on tutkinut kantapäätä infrapunalaitteellaan. Tänään hän passitti röntgenkuvaan, josta selvisi, ettei mitään murtumaa ole. Onko sittenkin akilles niin haurastunut, ettei kestä rasitusta. Nyt on edessä 3 viikkoa lepoa juoksusta, katsotaan auttoisiko se, ettei suuremmin rasita jalkaa. Vesijuoksua saa kyllä harrastaa, siinähän ei kantapää mitenkään joudu rasitukseen.
Tämän jakson jälkeensitten saa tunnustella vieläkö jalkaan sattuu. Jos siltä tuntuu, on otettava mangneettikuva, josta sitten pitäisi selvitä, mikä kiikastaa ja mitä tulee tehdä. Ei todellakaan ole laitaa, että kipeän jalan kanssa yrittää juosta ja saada huonompia tuloksia kuin mitä kunto edellyttää. Ja maraton on niin pitkä matka, että jalkavaivaisena sitä ei ole mitenkään miellyttävää taivaltaa. Ei 65-vuoden iänkään pitäisi vaikuttaa, koska vielä kahdeksankymppisetkin juoksevat. Ahola kyllä yritti vihjata, että täytyykö sitä aina juosta. Mutta niin kauan kuin on haluja ja kuntoa, on hyvä sitä myös mitata juoksemalla jopa kisoissakin. Ja mikä on parempaa kunnon ylläpitämistä kuin juuri yksi tehokkaimmista ja luonnollisimmista liikuntamuodoista: juokseminen.
Niin että tässä sitä ollaan, niin kuin Hamlet, ollako vai eikö olla. Toivo kuitenkin elää voimakkaana, vielä juostaan ja vauhdillakin. Tuleehan niitä uusia sarjojakin aina viiden vuoden välein!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti