Tänään Länsi-Porin kirkolla siioninvirsiseuroissa veisasimme loppiaisen kunniaksi: "Rakkaamme, Jeesus-lapsi, iloitsemme, kun suloisuuttasi näin katselemme. Vaan kyynel pyrkii hiljaa luomen alta vuotamaan juroltakin katsojalta. Näin veisatkaamme kanssa enkeleiden: Sinulle kiitos, apu langenneiden. On ääni heikko, hidas sydämemme. Siis tulkoon lapsi itse virreksemme." Näin saimme viettää loppiaista oikeassa hengen köyhyydessä.
Etsimättä tuli mieleen Armas Antilan Viimeinen vaivattu -kirjasta kertomus Pohjanmaalta lähteneestä, Kanadan metsäkämpillä loppuaan tehneestä, keuhkotaudin mainarin töissä saaneesta miehestä, joka viimeisillä voimillaan kirjoitti kirjeen veljelleen kotiseudulleen Suomeen: "En mitään niin kaipaa kuin ystävää, joka veisaisi minulle, ja pyhää sakramenttia, joka sieluni lääkitä taitaisi."
Vähän myöhemmin sammui lepattava elämänliekki, mutta Armas Antila jatkaa, että yksinäisen sielun lohduton huokaus löysi tiensä Jumalan luo, joka kirkastaa silmän eikä salli elämän toivon sammua kuoleman yöhön.
Näin mekin saamme Itämaan kolmen tietäjän, Baltasarin, Melchiorin ja Kasparin tavoin viedä omat vaatimattomat lahjamme Jeesus-lapsen, Vapahtajamme käyttöön. Kultaa, suitsuketta ja mirhaa meillä ei ole, mutta jokaisella meillä on omat lahjamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti