tiistai 5. maaliskuuta 2024

Pekka Ervasti: Kirjoittaja on eräkirjailija ja politiikan toimittaja.

Suomalainen jahti tarjosi jymy-yllätyksen sumuisten metsien muukalaiselle Suomalainen jahti on ulkomaalaiselle metsästäjälle elämys, mutta ei aina sellainen kuin hän odottaa. Pekka Ervasti kertoo hirvijahtiin osallistuneen Heikon päivästä. Jaa artikkeli Kuuntele Normipäivä jahdissa. Kylmää, kosteaa ja hiljaista. Heiko pistää päähänsä vanhan metsästyshattunsa, tirolilaismallia. Vihreää huopaa ja toisella syrjällä villisian karvoista sidottu, partasutimainen tupsu – hopeaisella helalla tietenkin. Vispilä haraa vastaan, kun lakin päälle vedetään suomalaisten metsästyssäännösten mukainen oranssi pipo. Ach Du Lieber! Ylleen Heiko on vetänyt monissa saksanhirvijahdeissa kuluneen sarkapuvun peuranluisilla napeilla. Jalassa käsityönä valmistetut nahkasaappaat mallia Luftwaffe. Käteen vielä jalopuinen kävelysauva, joka on kätevä vipuvarsi varsinkin gemssijahdissa, kun pitää kavuta jyrkkiä alppirinteitä. Tarpeen tullen keppiä voi käyttää myös ampumatukena. Edellisillan päivällisellä Heiko kertoi tulleensa Suomeen ensimmäistä kertaa. Tuntemukset ovat vaihtelevaiset. Isä oli komennettu tänne sota-aikana ja jäi puna-armeijan vangiksi. Toisin kuin monet muut kohtalotoverinsa, hän selvisi hengissä ja palasi kotimaahansa poikkeuksellisesti jo miltei heti sodan päättymisen jälkeen. Ulkomaalaiset metsästäjät ovat usein äärimmäisen saalishakuisia. He haluavat käyttää lyhyen metsästysaikansa pohjoisissa taigametsissä mahdollisimman tehokkaasti. Hirvijahdissa tavoite on tietysti komea sarvipääsonni. Siksi intoa on joskus yli oman tarpeen ja liipaisinsormi herkkä. Heiko väittää, että hänelle riittää pelkkä kokemus suomalaisesta jahdista. ”Kun edes näkisi hirven, sekin olisi elämys.” ”Nyt tiedän, millaista on haudassa: kylmää, kosteaa ja hiljaista.” Asettelemme vieraan aamulla passiin. Hän istahtaa mukanaan tuomalle kolmijalkaiselle jakkaralle ja nostaa mersun hintaisen, riista-aiheisin kaiverruksin koristellun kaksoisluodikon polvilleen. Lämpötila on nollan tietämillä. Maisema sumuinen ja äänetön. Viikolla sataneen lumen rippeitä tipahtelee tuuheiden kuusien oksilta. Keli on suomalaiselle erämiehelle kohillaan, mutta keskieurooppalaiselle metsästäjälle se tuo outoja mielleyhtymiä. ”Nyt tiedän, millaista on haudassa: kylmää, kosteaa ja hiljaista”, Heiko summaa, kun istumme puolen päivän aikaan tulille nauttimaan suomalaisen jahtipäivän kulinaristista herkkua, mustaksi korvennettua makkaraa. Iltapäivän ajo saa lentävän lähdön. Ajomies huutaa radioon, että ketjun edessä juoksee pesänrakennuspuuhista yllätetty karhuemo kahden pennun kanssa. ”Ei saa ampua!” Tietenkin ne tormaavat kohti Heikoa, jolla ei ole edes radiota. Onneksi hän jähmettyy suolapatsaaksi. Kun murahteleva emo vie pennut aivan passin vierestä, metsästäjä seuraa vain katseellaan. Kun ryntäämme paikalle, Heiko puristaa edelleen kivääriä rystyset valkoisina. ”Adrenalin, adrenalin”, hän hokee leuka täristen. Karhutokka jatkaa pakoaan pitkin metsätietä. Saamme näköhavainnon eläimistä, kun seuraamme jälkiä autolla. Emo ja poikaset loikkivat auton edessä juuri niin kauan, että Heiko ehtii nähdä ne toisen kerran takapenkiltä, mutta niin lyhyen aikaa, ettemme ehdi näpätä yhtäkään kuvaa. Illalla saunassa ja päivällisellä jälkipeli käy kuumana. Heiko joutuu kertomaan kokemuksensa uudestaan ja uudestaan. Hän tekee sen mielellään. ”Vaikea kuvitella, että huomenna olisi odotettavissa mitään jännempää”, mies arvelee poistuessaan yöpuulle. MAINOS (teksti jatkuu alla) MAINOS PÄÄTTYY Väärin menee sekin arvaus. Toisessa ajossa komea, sarvipääsonni ilmaantuu vieraan eteen, eikä tarkka pyssymies erehdy. Harvoin on nähty iloisempaa ja ylpeämpää jahtimiestä kuin Heiko. ”Mitähän kertoisi kavereille Hampurissa, kun he kysyvät, millainen oli suomalainen jahti”, Heiko pohtii pakatessaan paluupäivänä matkalaukkuaan. Suositamme perisuomalaisen niukkaa tiedotuslinjaa: ”Ganz normale”. Kirjoittaja on eräkirjailija ja politiikan toimittaja.

Ei kommentteja: