keskiviikko 10. huhtikuuta 2024

Pekka Ervasti pilkillä

Paikka auringossa – pilkkijän korvissa soi kevätjään sihinä Huhtikuu voi olla kuukausista julmin, mutta pohjoisessa se on parasta pilkkiaikaa, kirjoittaa Pekka Ervasti kolumnissaan. MT Metsä|Erä9.4.202420:30 Kolumni Pekka Ervasti Pilkkijä on tottunut järvellä kaikenlaisiin ääniin, mutta harvoin kuulee jään sihisevän. Istun pilkkirepun päällä rintamasuunta oikeaoppisesti taivaalta porottavaan kevätaurinkoon ja suljen silmäni Istanbulista ostettujen feikki-RayBanien takana. Juuri silloin kiinnitän sihinään huomioita. Aivan kuin istuisin ison pesusienen päällä, joka imee nestettä joka huokosellaan. Vettä onkin jään päällä paikka paikoin pieninä lammikoina. Aamuvarhaisella, kun teeret kujersivat järven selällä, lätäköt olivat vielä umpijäässä. Puolilta päivin ne ovat alkaneet sulaa. Jään pinta lammikoiden ympärillä on rosoista ja huokoista. Vettä imeytyy sihisten jonnekin pinnanalaisiin mikroluolastoihin. Kun katsoo kauemmaksi selälle, ilma ikään kuin väreilee horisontissa. Kaipa sitä vettä myös haihtuu, sillä auringon kilo alkaa nipistellä nokkavartta. Kaivan taskusta Nivea-purkin ja vilkaisen samalla pientä avaimenperämallista lämpömittaria, joka roikkuu repun auringonpuoleisella sivulla: Hihkaisen lukemat kaverille, joka pilkkii huutomatkan päässä. Hän ryhtyy heti riisumaan t-paitaansa. Toppatakki lensi pulkkaan jo hiihtomatkan aikana. En tiedä kummasta nautin enemmän, toistakiloisesta körmystä vai kaverini umpikateellisesta katseesta. ”Huhtikuu on kuukausista julmin”, kaveri lausuu teatraalisesti hieroessaan aurinkorasvaa täkkäänsä. ”Kuka niin väittää?” ”T.S. Elliot, yksi viime vuosisadan merkittävimmistä runoilijoita”, kaverini ei ohita tilaisuutta brassailla sivistyneisyydellään. ”No, Elliotin poika ei vissiin koskaan käynyt pilkillä Särkiluomalla”, lopetan kirjallisuusmatinean lyhyeen. Koska yöllä lämpötila romahtaa vielä pakkaselle, hanget kantaisivat aamulla vaikka Leopard-tankin – jos joku sellaisella päättäisi pilkille lähteä. Järvikin kantaa hyvin. Sen päällä on vielä kymmenien senttien kansi. Näillä Koillismaan kulmilla jääkausi saattaa päättyä vasta kesäkuussa. Vanha kansa väittää, että juhannuskirkkoonkin on joskus ajettu hevospelillä jäitä myöten. Joka kavion iskulla tuli hatun mentävä reikä, mutta yli mentiin niin että heilahti! Nämä ovat meille tuttuja Iijoen latvavesiä. Mihin tahansa katseen suuntaa – niemeen, notkoon tai saarelmaan – se osuu maastonkohtaan, johon liittyy jonkinlainen erämuisto. Tuo joen suu, jossa telkkä jo uiskentelee, imaisi kerran hyperaktiivisen mäyräkoiran. Pääsiäisen aikaa silloinkin elettiin. Virta oli haperruttanut sulan reunan siihen malliin, että Hannibal sortui veden varaan. Uroskoira ei päässyt takaisin jäälle, koska kardaani hinnasi vastaan. Isännän oli pakko hypätä sekaan ja heittää koireli niskanahasta komeassa kaaressa takaisin jäälle. Mäyris selvisi ilman kriisiterapiaa, mutta isännän nahkatakki kuivui muodottomaksi koppuraksi – ja pipoa etsitään edelleen. Vaihdamme paikkaa. Korkeasti sivistynyt ystäväni machoilee edelleen ilman paitaa, vaikka tuuli alkaa viritä pohjan puolelta. Kairaamme uudet reiät Kukka-Jussin vanhan madepadon paikkeille. Vaihdan pystypilkkiin kärpäsentoukan tilalle ison, lihavan kastemadon. Seuraan katseella joutsenparin äänekästä ylilentoa, kun joku tempaisee siimasta niin, että vapa on singota kädestä. Epäilen haukea, mutta kun kala ei mahdu avannosta ja joudun repimään sen ylös kourillani, huomaan saaneeni elämäni ahvenen. En tiedä kummasta nautin enemmän, toistakiloisesta körmystä vai kaverini umpikateellisesta katseesta. Kirjoittaja on MT Metsän kolumnisti.

Ei kommentteja: