Pitääkö yhteiskunnantukea saada aina

t Anssi Joutsenlahti Oma apu paras apu sanoo jo suomalainen sanalaskukin Joakim Vigelius Väsyttävää lukea, miten nykyisin mikä tahansa ero ihmisten välillä tulkitaan aina huutavaksi vääryydeksi, jonka korjaajiksi tarvitaan aina valtio ja muut veronmaksajat. Ei koskaan yksilöä itse. Vastuu ulkoistetaan aina muille. Tuoreen esimerkin tästä ajattelumallista tarjoaa Yle tältä päivältä. Uimataidon kirjoitetaan uhkaavan muuttua ''varakkaiden etuoikeudeksi'', koska uimakoulut maksavat eivätkä kaikki mahdu kuntien tarjoamiin edullisempiin uimakouluihin. Vääryyden korjaamiseksi tarvitaan kaikkea lisää. Paikkoja, rahaa, tukea, henkilöstöä, kaupunkia ja valtiota kirstuineen. Siis kaiken jo vuosikymmeniä olemassaolleen julkisen uimaopetuksen päälle. Jutussa vain ohimennen sivutaan radikaalia ajatusta siitä, että lisää vaadittaisiinkin lasten vanhemmilta. Että vanhemmat opettaisivat lapsiaan uimaan. Siis kahlaamaan, räpiköimään polven korkeudella, hiljalleen kellumaan selällään ja uimaan lopulta itsenäisesti. ''Paine siirtyy ulkoiseen opetukseen'', Yle toteaa, koska kaikki vanhemmatkaan eivät osaa uida. Vai niin. Uimataito muuttuu ''varakkaiden etuoikeudeksi'', koska kaikilla ei ole varaa uimakouluun. Liikuntaharrastus muuttuu ''hyväosaisten huviksi'', koska kaikilla ei ole varaa lenkkitossuihin ja salikortteihin. Mökkeily se vasta ''riistoa'' onkin, kun sitäkään ei kaikilla omasta takaa ole eikä valtiokaan sitä tarjoa. Kaikilla ei ole kotona myöskään putkimiesisää tai maalariäitiä siirtämässä hyödyllisiä ja rahanarvoisia taitoja jälkipolvilleen. Syntyy eriarvoisuutta, kun yksi lapsista osaakin vanhempana itse, toisen joutuessa maksamaan muiden osaamisesta. Huutava vääryys! Voisiko valtio puuttua jotenkin? Otsikoissa ja kolumneissa meille syötetään viikoittain tätä uhriutumista perheiden ja yksilöiden tavanomaisista eroista varallisuudessa, osaamisessa, taidoissa, harjaantuneisuudessa, jaksamisessa, ahkeruudessa ja ihan itsestä riippumattomissa ongelmissakin. Olivat ne sitten itsestä riippumattomia tai itseaiheutettuja, tarjotaan niihin ratkaisuksi aina valtiota. Ratkaisuksi ei tarjota juuri koskaan pyrkimystä muuttaa asioita paremmiksi itse – tai edes sietää joitain normaaleista eroista ihmisten välillä. Ketä tällainen katkeraksi ja valtioriippuvaiseksi opettaminen palvelee? Tuskin ketään. Ihmisissä ja perheissä on eroja. Sitäkin on siedettävä. Valtion tehtävä ei ole tasata kaikkia erojamme. Etenkään niitä, joissa meillä on itsellämme hyvät mahdollisuudet olla niitä tasaamassa omalla työllä, ahkeruudella, vastuunkannolla ja harjaantumisella. Ei omassa lapsuudessani ollut ostettua uimaopetusta. Ei maksettua harrastusta. Ei mopoautoa eikä kaikkia hienouksia, joita osalla oli. Ei valtion eikä vanhempienikaan tarjoamina. Silti pärjättiin. Uimaan oppi ilmankin. Palloilla pystyi ilman harrasteseuraakin. Käytettykin pyörä pyöri ja vanhempikin pleikkari pelitti ihan hyvin. Nykyään taas ei pelitä mikään, jos kaikilla ei ole valtion tasaamana kaikki tasan yhtä kurjasti.