Turve vielä rikkautemme

Energian huoltovarmuus, luvitus ja seuraavat askeleet — Osa 3/3 Jari Koskela Turpeen energiaroolia ei saa unohtaa Energiahuoltovarmuudesta on syytä puhua ilman nostalgian painolastia. Yhteistuotanto, sähkö ja lämpö samalla poltolla, on ollut suomalaisen energiajärjestelmän tehokas kivijalka. Sähkökattiloiden yleistyessä ja CHP:n vähentyessä järjestelmästä tulee herkempi. Lämpö kyllä saadaan, mutta sivutuotesähkö jää pois. Siksi haluan pitää osan palamiseen perustuvista laitoksista käyttövalmiina erityisesti pienemmissä kaupungeissa. Tämä ei ole paluuta menneeseen, vaan varautumista. Varalämpö, joka toimii myös silloin, kun tuuli tyyntyy ja taivas on pimeä. EU:n yleishyödyllisen palvelun malli antaa mahdollisuuden turvata minimitaso alueille, joilla vaihtoehtoja on kapeasti. Tätä kannattaa käyttää harkitusti, sillä huoltovarmuus ei synny pelkistä varastoista, vaan myös siitä, että tuotannon ja kuljetusten arki pysyy elävänä. On myös tärkeä huomata, että turve on kattilassa poltettuna puhtaampaa kuin pelkkä puu, jonka poltto on valitettavasti lisääntynyt samalla, kun turvetta on vähennetty. Jotta turvealasta tulee jälleen investoitava, tarvitsemme ennustettavan lupapolun. Tuotanto pitää suunnata jo muuttuneille turvemaille, ja jokaiselle hehtaarille tehdään jälkikäyttösuunnitelma jo lupavaiheessa. Ennallistaminen, metsitys tai paludiviljely käynnistyy nopeasti, ja hiilinielujen seuranta tehdään näkyväksi. Samalla tuetaan rinnakkaisten raaka-aineiden, kuten ruokohelven ja rahkasammalen, kehitystä – ei joko–tai, vaan sekä–että. Se lisää hyväksyttävyyttä ja turvaa saatavuutta. Kun yritykset näkevät, että sääntely on johdonmukaista ja ennakoitavaa, investoinnit seuraavat. Näin koneketjut, varastointi, logistiikka ja jalostus palaavat kestävälle tasolle. Tämä on työpaikkoja, verotuloja ja ennen kaikkea kykyä toimia, kun tilanne sitä vaatii. Euroopan markkinassa katse on vuodessa 2050, mutta ratkaisut tehdään nyt. Kasvualustojen kysyntä kasvaa, ja raaka-ainepohja monipuolistuu. Turvetta tarvitaan jatkossakin seoksissa varmistamaan tekninen toimivuus, tasalaatuisuus ja saatavuus. Kookos ja muut tuontiraaka-aineet ovat tärkeitä täydentäjiä, mutta niihin liittyy pitkät kuljetukset ja toimituskatkojen riskejä. Kookoskuitu ei kykene korvaamaan turvetta eikä Suomessa ole mitään järkeä käyttää maapallon toiselta puolelta kuljetettua kookosta, kun meillä on kotimaista raaka-ainetta mielin määrin. Järkevin ratkaisu on joustava seospohja, jossa turpeella on tärkeä roolinsa, mutta rinnalle kehitetään myös muita kotimaisia materiaaleja. Tämä ei ole lukkiutumista yhteen raaka-aineeseen vaan kykyä yhdistää vahvuuksia – suomalainen erikoisosaaminen juuri tässä on kilpailuetu. Seuraavat askeleet Käytännössä seuraavat askeleet ovat selkeät. Päivitetään kasvuturpeen päästölaskentaa niin, että se vastaa todellista koko elinkaaren aikaista ilmastovaikutusta niin, ettemme nojaudu karkeisiin oletuksiin. Varmistetaan, että jälkikäytöstä tulee hiilinielu. Ennallistaminen, metsitys tai paludiviljely käynnistyy nopeasti ja seuranta on avointa. Tuodaan PEF/EF-läpinäkyvyys kasvualustoihin. Arvioidaan valmista seosta per kuutiometri, jotta markkina palkitsee oikeasti vähäpäästöiset reseptit. Huolehditaan huoltovarmuudesta eli käytetään tarvittaessa yleishyödyllisen palvelun mallia minimitason turvaamiseen alueille, joilla vaihtoehtoja on kapeasti, ja pidetään kriittiset CHP-laitokset käyttökelpoisina. Samalla skaalataan kotimainen aktiivihiili ja tuodaan regenerointi lähelle käyttöä – varmistetaan, että meillä on kapasiteetti puhdistaa vesiä ja ilmaa myös häiriötilanteissa. Näin rakennetaan turpeesta paitsi ruoan ja energian varmistaja myös uuden teollisen kasvun alusta. Turpeen asema EU:n päästökauppajärjestelmässä pitäisi myös selkeyttää ja järkevöittää. Tällä hetkellä se luokitellaan käytännössä samaan sarjaan fossiilisten polttoaineiden kanssa, mikä ei ole teknisesti ottaen oikein ja haittaa turpeen kilpailukykyä samalla hankaloittaen aivan kaikkia korkeamman jalostusasteen turvetuotteiden käyttöä. Jos lähdemme markkinoimaan kotimaista turvetta ja sen eri käyttömuotoja myös ilmastotekona, jollaisia ne ovat, niillä on rajaton potentiaali ja laajaa kysyntää ympäri maailmaa. Kansantaloudellisesti ei puhuta miljoonista vaan pikemminkin miljardeista. Lopulta kyse on valinnasta. Haluammeko, että Suomi nojaa tuontiraaka-aineisiin ja keskitettyihin ketjuihin, vai rakennammeko sellaisen sinivalkoisen siirtymän, joka turvaa ruoan, lämmön ja veden puhtauden kotimaisilla ratkaisuilla – mitattavasti, läpinäkyvästi ja vastuullisesti? Minun vastaukseni on selvä. Turve on Suomelle enemmän kuin yksi rivi energiatilastossa. Se on huoltovarmuuden selkäranka, puhtaan ruoan ehto ja alusta uudelle teolliselle osaamiselle. Tällä hetkellä Suomen turvemaista aktiivisessa turvetuotannossa on vain noin 0,31 prosenttia. Kun mittaamme oikein ja korkealaatuisesti, arvioimme kokonaisuuden (PEF/EF – valmis seos, ei yhden rivin leima) ja teemme jälkikäytöstä hiilinielun, turve kääntyy nettopositiiviseksi osaksi suomalaista siirtymää. Meillä on jo kokemusta, työkaluja ja toimivia käytäntöjä. Nyt on toimeenpanon vuoro – lupiin, investointeihin ja mittareihin. Viivyttelyyn ei ole varaa. +1