Evakon tie-laulu kertoi sydämiin käyvästi ja kyyneleen silmäkulmaan puristaen Karjalan heimon tien sotiemme kurimuksessa. Laulun esittivät 93-vuotiaan isomummunsa muistotilaisuudessa lapsenlapsenlapset kuvaten näin osuvasti rakkaansa elämänkulkua.
Hilja Vähätalo omaa sukua Litja oli syntyjään Antreasta, rautatieristeyspaikkakunnalta, joka koki suuria pommituksia. Hän ehti olla siellä palvelutehtävissä ennen perheensä mukana tekemiään kahta evakkomatkaa, joista toinen välirauhan aikaisen kotiinpaluun jälkeen suuntautui Jämijärven Kuusijoen kylään. Siellä hän avioitui ja toimi maanviljelys- ja karjatilan emäntänä ja perheen äitinä aina miehensä kuolemaan asti, jolloin muutti omasta tahdostaan keskustaan Hopearinteelle 1970-luvun alussa. Hän oli tammenlehvän saanut sotiemmme veteraani.
Näin hän sopeutui hyvin uuteen kotiinsa kuten evakkona oli saanut jo aiemmin Karjalan siirtolaisena tottua muuttamisiin. Sydämellisenä ihmisenä ja jokasunnuntaisena kirkonkävijänä ensin jo Kuusijoenkylältä polkupyöräillen ja sitten keskustasta kirkon läheltäkävellen hän sai laajan ystäväpiirin. Itsekin saan muistaa hänet ystävällisenä kanssaeläjänä, pappinsa hyvänä kannustajana ja esirukoilijana.
Eipä näin ollen ollut ihme, että Veerun-Hiljaa - niin kuin häntä sanottiin puolisonsa mukaan - oli saattamassa kirkontäyteinen sukulais-ja ystäväjoukko laskien lukuisia kukkalaitteita. Myös monin muistoadressein häntä muistettiin. Ja läheistä ystävää muisteltiin kiitollisena ja kaipauksella.
Hiljankin muistotilaisuuteen sopi hyvin kankaanpääläisen hiitolanpojan runoilema Pyhiinvaelluslaulu: Sain laulettavakseni pyhiinvaelluslaulun ja kuljettavakseni kirkastuvan tien. Sain kirjoitettavakseni sydämen mustan taulun ja hengen herkän, jonka mukanain vien. Ei polku vienyt ylös vuorille Siionin, vaan saloille, pitkospuille, erämaahan kaipausten - mutta kerran lauluni kuullaan päällä maan sekä taivasten.
