Siioninvirsiseuroissa nelisenkymmentä henkeä, veisattiin kunnon vanhanaikaisia virsiä, puhuttiin ja Jaakko Löytty soitti huuliharppuakin. Talonväki oli vieraanvaraista ja tunnelma lämmin kaikin puolin.
Siioninvirsissä on sitä jotakin, oikeaa virren tuntua, kun veisataan voimakkaasti pelkän rytmin mukaisesti ilman säestyksiä Virsi itse, niin ssanta kuin sävel saavat vaikuttaa puhteesti ilman mitään sivujuonteita.
Nelisenkymmentä siioninvirttä on otettu virsikirjaankin ja yleensä ne ovat virsikirjan eniten veisattuja virsiä. Monikin pitää juuri niistä tietämättä edes niiden alkuperää. Sisältö on sitä juurevaa kristillisyyttä, rukiista leipää nykyajan makeisilla kyllästetyille pintaliitäjille, sillä niissä kosketellaan meidän syvimpiä tuntojamme, ihmisenä olemisen kynnyskysymyksiä ja tuodaan esille Jumalan kaikkivoipuus ja meidän ihmisten pienuus, mutta kuitenkin ainutlaatuinen arvo Jumalamme silmissä. Ja urhaan ei virsien uudistaja Wilhelmi Malmivaara kirjoittanut, että murheen alla veisaa Siioni heleimmin kiitosta Herralla. Murheellisina, mutta kuitenkin syvimmältään iloisina saamme ttaivalta tehdä.
Ja siioninvirret ovat alusta loppuun harrasta rukousta, saamme tuodan vajavaisuutemme ja syntien painaman tuntomme nöyränä pyyntönä Herrallemme, joka vain voi ja tahtoo meitä armahtaa ja ruokkia armollaan. Näin siioninvirret eivät vie meitä kuvittelemaan itsestämme liian suuria, mutta kuitekin saamme niiden johdattelemina olla sillä ainoalla oikealla paikalla armahtajamme silmien alla.
