sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Adventin pitäisi olla toivon aikaa

Ensimmäisen adventtisunnuntain jumalanpalveluksessa mukana olleilta lapsikuorolaisilta kysyttiin suosikkilaulua ja kaikki erityisen laulun maininneet sanoivat Hoosianna Daavidin pojalle-hymnin. Ehkä senkin vuoksi, että he juuri olivat sen laulaneet, mutta kyllä se muutenkin on yksi hienoimmista ylistyslauluistamme. Ja samalla se kuitenkin suomennettuna on myös nöyrä rukous: Oi auta, oi pelasta!

Näin adventtiaika alkaa riemullisesti ja päättyy kukaties vieläkin mahtavammin Vapahtajamme, Jeesus-lapsen syntymän suureen juhlaan jouluun. Saamme neljän adventtisunnuntain viitoittamana kulkea kohden suuren täyttymyksen juhlaa. Saamme odottaa ja toivoa Herramme Jeesuksen tulemista, merkitseehän adventti-sana juuri tulemista.

Tähän voimme liittää virrentekijän sanoin oman mahdottomuutemme tuntemisen, kun tiedämme Herramme lupaavan hengellemme virvoituksen ja sydämelle rauhan, lohdutuksen: Mitenkä sokeana nähdä voisi, ja tiekö eksyneelle tuttu oisi? Mitenkä rampa pääsis liikkumaan? Mitenkä kuollut nousis haudastaan? Vaan minä, raukka, pelkään kuolemata, ei minuss´ ole ristin kantajata. Kipuja, vaivoja vain pakenen, en taivu koskaan alle murheitten.

Juuri tämän tähden saammekin pyydellä Jeesusta olemaan tienä eksyneelle, tulla virvoitajaksi väsyneelle, elämäksi kuolleelle ja totuudeksi valheen orjalle. Sillä meille ihmisille Herramme vastaanottaminen niin kuin moni paljon vähäpätöisempikin asia voi on mahdotonta, mutta ei Jumalalle; sillä Jumalalle on kaikki mahdollista. 

Adventin ei näin ollen vain pitäisi olla uutta toivoa herättävää armonaikaa, vaan se on sitä Herramme tähden.