Ensimmäisen adventtisunnuntain jumalanpalveluksessa mukana
olleilta lapsikuorolaisilta kysyttiin suosikkilaulua ja kaikki
erityisen laulun maininneet sanoivat Hoosianna Daavidin
pojalle-hymnin. Ehkä senkin vuoksi, että he juuri olivat sen
laulaneet, mutta kyllä se muutenkin on yksi hienoimmista
ylistyslauluistamme. Ja samalla se kuitenkin suomennettuna on myös
nöyrä rukous: Oi auta, oi pelasta!
Näin adventtiaika alkaa riemullisesti ja päättyy kukaties vieläkin mahtavammin Vapahtajamme, Jeesus-lapsen syntymän suureen juhlaan jouluun. Saamme neljän adventtisunnuntain viitoittamana kulkea kohden suuren täyttymyksen juhlaa. Saamme odottaa ja toivoa Herramme Jeesuksen tulemista, merkitseehän adventti-sana juuri tulemista.
Näin adventtiaika alkaa riemullisesti ja päättyy kukaties vieläkin mahtavammin Vapahtajamme, Jeesus-lapsen syntymän suureen juhlaan jouluun. Saamme neljän adventtisunnuntain viitoittamana kulkea kohden suuren täyttymyksen juhlaa. Saamme odottaa ja toivoa Herramme Jeesuksen tulemista, merkitseehän adventti-sana juuri tulemista.
Tähän voimme liittää virrentekijän sanoin oman mahdottomuutemme tuntemisen, kun tiedämme Herramme lupaavan hengellemme virvoituksen ja sydämelle rauhan, lohdutuksen: Mitenkä sokeana nähdä voisi, ja tiekö eksyneelle tuttu oisi? Mitenkä rampa pääsis liikkumaan? Mitenkä kuollut nousis haudastaan? Vaan minä, raukka, pelkään kuolemata, ei minuss´ ole ristin kantajata. Kipuja, vaivoja vain pakenen, en taivu koskaan alle murheitten.
Juuri tämän tähden saammekin pyydellä Jeesusta olemaan tienä eksyneelle, tulla virvoitajaksi väsyneelle, elämäksi kuolleelle ja totuudeksi valheen orjalle. Sillä meille ihmisille Herramme vastaanottaminen niin kuin moni paljon vähäpätöisempikin asia voi on mahdotonta, mutta ei Jumalalle; sillä Jumalalle on kaikki mahdollista.
Adventin ei näin ollen vain pitäisi olla uutta toivoa herättävää armonaikaa, vaan se on sitä Herramme tähden.