Tänään helatorstaina, koko kristikunnassa vietettävänä Kristuksen taivaaseenastumisen päivänä sain olla siunaamassa 84-vuotiaan Toivo Johanneksen, neljän tyttären isän, yhdentoista lastenlapsen taatan ja yhden lastenlastenlapsen isoisoisän. Etunimien mukaisesti saimme saatella hänet toivossa perille kirkkauden asuntoihin, kuten veisasimme Dietrich Bobhoefferin virressäkin: "Suo toivon kynttilöiden loistaa, tyyneksi lämpimäksi liekki luo." Veisasimme myös Wilhelmi Malmivaaran virressä: "Mua auta Herra, mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa ollenkaan."
Illan siioninvirsiseuroissa Porissa puolestaan veisasimme Toivon teemaan liittyen myös sopivasti toista Malmivaaran virttä: "Milloin opin lapsen lailla lähestymään Isääni, Isän käsiin lankeamaan, toivon oppivani sen. Toivon pääseväni kerran eteen Herran laupiaan." Ja vielä virren kolmannessakin säkeistössä mainitaan toivo: "Milloin vaiti olemalla opin armoon tyytymään, tuomioonkin suostumalla toivomaan ja kiittämään? Ja jos taitamattomasti toivon, älä annakaan. Opeta siis loppuun asti Sinua vain toivomaan."
Niin pysyvät nämä kolme: Usko, toivo, rakkkaus. Siis näiden kolmen suuren joukossa on myös toivo, joka ei saata häpeään; sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu miedän sydämiimme, sillä toivossa me olemme pelastetut, mutta toivo, joka näkee täyttymyksen, ei ole mikään toivo!
Johannes puolestaan merkitsee: "Jumala on armollinen." Ja juuri sen tähden meillä, kun totuudellisesti tunnemme Lapuan taisteluvirren tavoin: "Minä vaivainen, vain mato matkamies maan, monet vaellan vaikeat retket", on sittenkin edessä toivo saman virren sanoin: "Sinne kiirehdin, missä on toivoni maa, lepo iäinen missä mun kätkee." Ja juuri siksi hautaan siunattu Toivo Johanneskin saa olla nyt kokemassa todeksi nöyrän rukouksensa: "Ja kun kuolema silmäni sulkee, ilo taivaassa lahjoita loppumaton, pyhät missä sun tielläsi kulkee."
Näin sittenkin - kaikesta huolimatta - ihmiselämä on lohdullista!
