Kolmas pappiskertomus on myös Mikko Kivekkään lastu: Tunnustus. Kuka lopultakin on uskonsankari ja onko tuo sana sankari lainkaan sopiva tai edes tarpeen, paremminkin isän huudahdus Jeesukselle: Minä uskon, auta minun epäuskoani.
Silloin kun ei juuri ollut autoja,kaksi pappia ajeli polkupyörällä seuroihin. Vaitiollen pohdittiin seurapuhetta. Hiljaisuuden katkaisi toinen: - Mitähän sitä sanoisi siellä seuroissa? Toinen sanoi katsoneensa luettavaa kirjasta, joka keskittyy kysymykseen, pelastunko minä.
Kotvan jälkeen toinen sanoi: - Se on paha kysymys, vaikea ja pelotttava, tuo minkä mainitsit. Siksi ettei oikein rohkene sanoa totuutta toisten kuullen: en pelastu. Kirjan mukaan ottanut: -Sekö sitten on totuus?
Verkkaan putosivat vastaajan sanat: Totuuden sanoen en enää pitkään aikaan ole uskonut pelastuvani. Ei ole minusta uskojaksi eikä parannuksen tekijäksi. Toisille vielä saarnaan, joku ehkä pelastuukin; itse en uskalla sitä enää toivoa - tällainen!
Toinen pappi hätkähti, ei uskaltanut katsoa toveriinsa. Olipa aika tunnustus, tuo äskeinen! Että uskalsikin sanoa toiselle - vaikkapa tutullekin. Rehelliseltä se tuntui, äänessä ei ollut teeskentelyä, hurskastelun tympeää hajua. Ei, tämä tuntui todelta ja samalla tuskaiselta. Peläten pilaanvansa jotain, jos suunsa aukaisisi tuohon ystävän rehelliseen tunnustukseen, jatkettiin loppumatka ääneti. Vaikka eipä hänestä toisen opettajaksi, toisen papin, joka taisi olla häntä itseään rehellisempi ja aidompi rohjetessaan näin paljastaa sisimpänsä.
Seurojen alussa oli pitkä hiljaisuus. Joku sitä jo ihmeissään katseli. Viimein aloitti pappi virren: Mua auta, Herra, mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa ollenkaan... Vähän ihmeteltiin, kun tämä virsi yleensä veisattiin lopuksi, mutta tiellä puhunut ei ihmetellyt, veisasipa jopa ihan sydämestään -- en päästä sua, ennen kuin käyt mua siunaamaan.
Niin jäätiin tuossa suuressa, pelottavassa kysymyksessä Kristuksen varaan. Vastaus on Kristus, niille, jotka häneen katsovat.
Ja meidän aikaamme liittyen, lukemattomat ovat ne hautaansiunaamiset, joissa myös sydämen pohjasta veisataan tämä sama virsi Oi, Herra, jos mä matkamies, lopulla matkaa nähdä sun saa.
tiistai 31. heinäkuuta 2012
sunnuntai 29. heinäkuuta 2012
Pappien kaksintaistelu
Mikko Kivekäs kirjoittaa lastukokoelmassaan koskettavan tarkastelun Kaksintaistelu.
Kaksi pappia olivat olleet sotilaspappeina rintamalla, nyt samassa seurakunnassa. Toinen tulee kertomaan miten he katulähetyksessä ovat rukoilleet paljon. Siihen vastaa toinen, että niin pitääkin, työhän ei ole helppoa, mutta tiedätkö, minä olen huono rukoilija.
Hetken jälkeen keskustelu jatkuu: - Arvaas, kenen puolesta olemme eniten rukoilleet. - Sinun puolestasi. Sanoja katsoi kysyvästi virkaveljeensä, taisipa sattua, ei kai osannut tätä odottaa - suruton pappi. - Niin, sinun puolestasi olemme eniten rukoilleet.
Toinen nousi,katsoi toista vakaasti silmiin sanoen hitaasti ja painokkaasti: -Siitä olkoon kiitos Herralle Sebaotille. Muuta ei sanonutkaan, ojensi kätensä ja lähti, rauhallisena, määrätietoisena, hymynhäive silmäkulmassaan.
Alkuperäinen sanoja jäi yksin hölmistyneenä, pettyneenä, avuttomana. -Mitä se sanoi? "Siitä olkoon kiitos Herralle Sebaotille." Ei näyttänyt edes loukkaantuneen, ehkä ei ymmärtänyt. Olisi luullut sen suuttuvan, kiivas kun oli luonnostansa. Voi pyhä yksinkertaisuus. Ei se käsittänyt. Totisesti oli seurakunnalla syytä rukoilla pappinsa puolesta.
Jo on pimeyttä - papissa. Vai oliko se siteenkään sitä? Olisiko tämän välttämättä pitänyt loukkaantua tai ihan suuttua? Sitäkö hän, toinen pappi, eniten oli toivonut. Siitäkö hän itse sisimmässään suuttui, että toinen hillitsi itsensä, otti vastaan saamansa iskun, myöntyi syytökseen itseään puolustelematta.
Hän sanoja yritti puolustella itseään oikeassa olemisella, surutonhan tuo toinen on, uskovaisten piirissä oli siitä paljon puhuttu. Mutta miten hän itselleen selittelikin, hän oli hävinnyt pelin, niin voitonvarmana ja vahingoniloisena kuin olikin taisteluun lähtenyt. Hänen huonot korttinsa oli paljastettu, toinen oli ymmärtänyt hänen likaiset aikeensa ja tehnyt sen, mitä häneltä ei odotettu: oli nöyrtynyt ottamaan vastaan ojennuksen, vieläpä kiittänytkin ... Oliko hän sittenkään suruton?
Niinpä pappi tunsi jääneensä pahasti alakynteen ja mieleen työntyi opetus: tämä meni kotiinsa vanhurskaampana kuin tuo toinen. Vanhurskaampana! Syntiset vanhurskautetaan, vain syntiset, jotka eivät itseään puolustele. Syntisiä Kristus kutsuu, rikkaat lähettää pois tyhjinä.
Kaksi pappia olivat olleet sotilaspappeina rintamalla, nyt samassa seurakunnassa. Toinen tulee kertomaan miten he katulähetyksessä ovat rukoilleet paljon. Siihen vastaa toinen, että niin pitääkin, työhän ei ole helppoa, mutta tiedätkö, minä olen huono rukoilija.
Hetken jälkeen keskustelu jatkuu: - Arvaas, kenen puolesta olemme eniten rukoilleet. - Sinun puolestasi. Sanoja katsoi kysyvästi virkaveljeensä, taisipa sattua, ei kai osannut tätä odottaa - suruton pappi. - Niin, sinun puolestasi olemme eniten rukoilleet.
Toinen nousi,katsoi toista vakaasti silmiin sanoen hitaasti ja painokkaasti: -Siitä olkoon kiitos Herralle Sebaotille. Muuta ei sanonutkaan, ojensi kätensä ja lähti, rauhallisena, määrätietoisena, hymynhäive silmäkulmassaan.
Alkuperäinen sanoja jäi yksin hölmistyneenä, pettyneenä, avuttomana. -Mitä se sanoi? "Siitä olkoon kiitos Herralle Sebaotille." Ei näyttänyt edes loukkaantuneen, ehkä ei ymmärtänyt. Olisi luullut sen suuttuvan, kiivas kun oli luonnostansa. Voi pyhä yksinkertaisuus. Ei se käsittänyt. Totisesti oli seurakunnalla syytä rukoilla pappinsa puolesta.
Jo on pimeyttä - papissa. Vai oliko se siteenkään sitä? Olisiko tämän välttämättä pitänyt loukkaantua tai ihan suuttua? Sitäkö hän, toinen pappi, eniten oli toivonut. Siitäkö hän itse sisimmässään suuttui, että toinen hillitsi itsensä, otti vastaan saamansa iskun, myöntyi syytökseen itseään puolustelematta.
Hän sanoja yritti puolustella itseään oikeassa olemisella, surutonhan tuo toinen on, uskovaisten piirissä oli siitä paljon puhuttu. Mutta miten hän itselleen selittelikin, hän oli hävinnyt pelin, niin voitonvarmana ja vahingoniloisena kuin olikin taisteluun lähtenyt. Hänen huonot korttinsa oli paljastettu, toinen oli ymmärtänyt hänen likaiset aikeensa ja tehnyt sen, mitä häneltä ei odotettu: oli nöyrtynyt ottamaan vastaan ojennuksen, vieläpä kiittänytkin ... Oliko hän sittenkään suruton?
Niinpä pappi tunsi jääneensä pahasti alakynteen ja mieleen työntyi opetus: tämä meni kotiinsa vanhurskaampana kuin tuo toinen. Vanhurskaampana! Syntiset vanhurskautetaan, vain syntiset, jotka eivät itseään puolustele. Syntisiä Kristus kutsuu, rikkaat lähettää pois tyhjinä.
Kahden papin tie
Olisi kolmekin vaikuttavaa kertomusta kahden papin välisestä keskustelusta, joista jokaisesta tapauksesta olisi meillä jokaisella paljon opiksi otettavaa. Ensiksi nyt tämä järkyttävä kertomus:
Kahdesta pohjalaispapista kerrotaan suurten herätysaikojen loppuvaiheissa, että toinen oli siirtymässä uuteen seurakuntaan kauas entisiltä asuinsijoiltaan. He sopivat keskenään siitä, että se, joka ensimmäisenä siirtyy tästä ajasta pois, koettaisi tulla sanomaan ystävälleen kuinka kävi.
Vuodet vierivät. Ystävykset olivat kirjeenvaihdossa, mutta pitkien matkojen takia eivät päässeet käymään toistensa luona.
Eräänä yönä Pohjanmaalle jäänyt pappi näki unessa vanhan ystävnsä tulevan luokseen ja sanovan hänelle: "Minä olen nyt kuollut! Olen saanut myös tuomion, kadotustuomion! En ole saanut sitä sen vuoksi, että olisin julistanut väärää oppia. Kyllä minä koetin aina pitäytyä Jumalan puhtaaseen sanaan. Enkä saanut sitä siksi, että olisin ollut laiska Herran palvelija. Liikuin ahkerasti seurakunnassani ja valmistin saarnani tunnollisesti. Enkä minä saanut kadotustuomiota senkään takia, että elämässäni olisi ollut tahallisia syntejä. Kyllä minä koetin niitä vastaan taisella ja pitää lihani kurissa. Mutta kadotustuomion sain sen takia, että kaikki mitä olin tehnyt Jumalan valtakunnan työssä, OLIN TEHNYT OMAKSI KUNNIAKSENI."
Kaikilla meillä on itsetutkistelun paikka!
Kahdesta pohjalaispapista kerrotaan suurten herätysaikojen loppuvaiheissa, että toinen oli siirtymässä uuteen seurakuntaan kauas entisiltä asuinsijoiltaan. He sopivat keskenään siitä, että se, joka ensimmäisenä siirtyy tästä ajasta pois, koettaisi tulla sanomaan ystävälleen kuinka kävi.
Vuodet vierivät. Ystävykset olivat kirjeenvaihdossa, mutta pitkien matkojen takia eivät päässeet käymään toistensa luona.
Eräänä yönä Pohjanmaalle jäänyt pappi näki unessa vanhan ystävnsä tulevan luokseen ja sanovan hänelle: "Minä olen nyt kuollut! Olen saanut myös tuomion, kadotustuomion! En ole saanut sitä sen vuoksi, että olisin julistanut väärää oppia. Kyllä minä koetin aina pitäytyä Jumalan puhtaaseen sanaan. Enkä saanut sitä siksi, että olisin ollut laiska Herran palvelija. Liikuin ahkerasti seurakunnassani ja valmistin saarnani tunnollisesti. Enkä minä saanut kadotustuomiota senkään takia, että elämässäni olisi ollut tahallisia syntejä. Kyllä minä koetin niitä vastaan taisella ja pitää lihani kurissa. Mutta kadotustuomion sain sen takia, että kaikki mitä olin tehnyt Jumalan valtakunnan työssä, OLIN TEHNYT OMAKSI KUNNIAKSENI."
Kaikilla meillä on itsetutkistelun paikka!
lauantai 28. heinäkuuta 2012
Unikeopäivänä
Naantalin unikeon päivillä valtavasti väkeä. Mitä hienoin kesäsää - vihdoinki - oli saanut kansan liikkeelle. Rantaravintolat olivat todella täynnä asiakkaita ja rantakaduilla oli vilinää ja vilskettä.
Olin saanut kutsun paneliin kuntauudistuksesta. Paneleita oli useita, vähän niin kuin matkittiin Porin Arenaa. Täällä päinvastoin kuin Porissa oli perussuomalaiset huomioitu kiitettävästi, jokaisessa panelissa oli yksi edustajamme. Paikalliset kansanedustajat Kike Elomaa ja Lauri Heikkilä olivat mukana ja minä sitten entisen yhteisen Turun ja Porin läänin pohjoisemmasta osasta. Myös paikallisessa kuntapanelissa oli edustajamme, vaikkei Naantalin nykyvaltuustossa olekaan valtuutettuamme, kun edelliskerralla oli vain yksi ehdokas eikä se riittänyt valituksi tulemiseen. Nyt ehdokkaita on jo viisitoistakertaisesti ja valtuustopaikkoja myös ropisee.
Muuten meillä Kankaanpäässä viime kerralla oli 14 ehdokasta, nyt jo mennään paljon sen yli ehdokassuostumuksen allekirjoittaneiden lukumäärässä ja toinen mokoma on lupauksia, joten jokaiselle ehdokkaalle ei voi luvata valtuustopaikkaa, joita Kankaanpään valtuustossa on 35 ja tavoitteemme on ainakin 40 ehdokasta.
Nuoria ja naisehdokkaita aina tarvitaan. Myös heitä on jo listoilla, naisiakin jo kaksinkertainen määrä edelliskertaiseen ja 1980-luvulla syntyneitäkin on tällä hetkellä neljä. Siitä ylöspäin on ehdokkaita joka vuosikymmeneltä, taitaa tosin meitä 1940-luvulla syntyneitä olla suurin luku, mutta vanhassa vara parempi sanotaan. Yhtä tosi on tietysti myös: nuorena on vitsa väännettävä.
Muuten facebookissa tarjotaan väkisin uudenlaista aikajanasivua, jota pidän entiseen verrattuna sekavana enkä halua sitä suin surminkaan. Yritin saada mielipiteeni selväksi sivuston ylläpitäjälle. Yli 2200 facebook-ystävän takia en haluaisi luopua facebookista, mutta uudessa sivustomuodossa en näe mitään järkeä, olen sitä muutamalla kaverilla riittävästi jo nähnyt.
Illalla juoksin Honkajoen markkinoiden Honkahölkässä pidemmän eli 7 kilometrin matkan. Väkeä oli sielläkin satamäärin.
Olin saanut kutsun paneliin kuntauudistuksesta. Paneleita oli useita, vähän niin kuin matkittiin Porin Arenaa. Täällä päinvastoin kuin Porissa oli perussuomalaiset huomioitu kiitettävästi, jokaisessa panelissa oli yksi edustajamme. Paikalliset kansanedustajat Kike Elomaa ja Lauri Heikkilä olivat mukana ja minä sitten entisen yhteisen Turun ja Porin läänin pohjoisemmasta osasta. Myös paikallisessa kuntapanelissa oli edustajamme, vaikkei Naantalin nykyvaltuustossa olekaan valtuutettuamme, kun edelliskerralla oli vain yksi ehdokas eikä se riittänyt valituksi tulemiseen. Nyt ehdokkaita on jo viisitoistakertaisesti ja valtuustopaikkoja myös ropisee.
Muuten meillä Kankaanpäässä viime kerralla oli 14 ehdokasta, nyt jo mennään paljon sen yli ehdokassuostumuksen allekirjoittaneiden lukumäärässä ja toinen mokoma on lupauksia, joten jokaiselle ehdokkaalle ei voi luvata valtuustopaikkaa, joita Kankaanpään valtuustossa on 35 ja tavoitteemme on ainakin 40 ehdokasta.
Nuoria ja naisehdokkaita aina tarvitaan. Myös heitä on jo listoilla, naisiakin jo kaksinkertainen määrä edelliskertaiseen ja 1980-luvulla syntyneitäkin on tällä hetkellä neljä. Siitä ylöspäin on ehdokkaita joka vuosikymmeneltä, taitaa tosin meitä 1940-luvulla syntyneitä olla suurin luku, mutta vanhassa vara parempi sanotaan. Yhtä tosi on tietysti myös: nuorena on vitsa väännettävä.
Muuten facebookissa tarjotaan väkisin uudenlaista aikajanasivua, jota pidän entiseen verrattuna sekavana enkä halua sitä suin surminkaan. Yritin saada mielipiteeni selväksi sivuston ylläpitäjälle. Yli 2200 facebook-ystävän takia en haluaisi luopua facebookista, mutta uudessa sivustomuodossa en näe mitään järkeä, olen sitä muutamalla kaverilla riittävästi jo nähnyt.
Illalla juoksin Honkajoen markkinoiden Honkahölkässä pidemmän eli 7 kilometrin matkan. Väkeä oli sielläkin satamäärin.
torstai 26. heinäkuuta 2012
Liikunnasta pitempää ikää
Luin todella terveydenhoitolehdestä, että tupakanpolton lopettajien sairastavuus ja kuolleisuus vähenevät. Tämä uutinen oli vähän samanlainen, kuin tutkimustulos eri ammattien vaikutuksesta kuolinikään, jossa todettiin pappien kuolleisuuden olevan vähäisintä, koska he elävät vanhimmiksi. Onhan nytkin esim. Kiinan lähetystyössä ollut Päivö Parviainenkin 100-vuotias ja piti saarnan kesäkuussa Haminassa Suomen Lähetysseuran 9 000 henkeä keränneessä kesäjuhlassa. Muuten Isonkyrön Herättäjäjuhlilla oli kirkollisista kesäjuhlista toiseksi eniten väkeä: 38 000.
Nämä ikäkysymykset tulivat mieleen lukiessani tutkimusta juoksemisen vaikutuksesta ikävuosien määrään. +5,6 naisille, +6,2 miehille! Näin paljon säännöllinen hölkkääminen keskimäärin lisää elinvuosia.Tulos on saatu Kööpenhaminassa sydäntutkimuksessa, jossa seurattiin 35 vuoden aikana
20 000 ihmisen elintapoja. Hölkkääjiä oli joukossa noin 1 900 eli joka kymmenes.
Näin ollen ei ole lainkaan turha kansanviisaus: Juokse henkesi edestä, vaikka se voi kertoa toisenlaisestakin todellisuudesta, vaaratilanteesta pakoon kiirehtimisestä kuten vaikkapa Tsunahmin tieltä. Liikuntaa kaikin tavoin kannattaisi siis edistää ja totuttaa jo lapsuudesta ja nuoruudesta alkaen säännölliseen liikunnan harrastamiseen. Se olisi parasta terveyden hoitoa ja sairauksien ennaltaehkäisyä, johon olisikin panostettava nykyisen sairauspainoitteisen hoitomallin sijaan, se olisi ihmisille onnellisempaa elää terveempänä ja säästäisi yhä määrättömimmiksi kasvavian sairaanhoitomenojamme.Ennaltaehkäisy olisi aina viisasta. Vierivä kivi ei sammaloidu!
Liikunta lisää kyllä ikää, mutta ei siinä kaikki, se antaa myös voimia arkipäivän elämään ja tuo siihen sisältöä ja iloa ilman mitään keinotekoisia piristeitä tai ehosteita tehden elämästämme oikeaa ja elämisenarvoista henkistä ja hengellistä puoltamme unohtamatta ja aliarvioimatta.
Nämä ikäkysymykset tulivat mieleen lukiessani tutkimusta juoksemisen vaikutuksesta ikävuosien määrään. +5,6 naisille, +6,2 miehille! Näin paljon säännöllinen hölkkääminen keskimäärin lisää elinvuosia.Tulos on saatu Kööpenhaminassa sydäntutkimuksessa, jossa seurattiin 35 vuoden aikana
20 000 ihmisen elintapoja. Hölkkääjiä oli joukossa noin 1 900 eli joka kymmenes.
Näin ollen ei ole lainkaan turha kansanviisaus: Juokse henkesi edestä, vaikka se voi kertoa toisenlaisestakin todellisuudesta, vaaratilanteesta pakoon kiirehtimisestä kuten vaikkapa Tsunahmin tieltä. Liikuntaa kaikin tavoin kannattaisi siis edistää ja totuttaa jo lapsuudesta ja nuoruudesta alkaen säännölliseen liikunnan harrastamiseen. Se olisi parasta terveyden hoitoa ja sairauksien ennaltaehkäisyä, johon olisikin panostettava nykyisen sairauspainoitteisen hoitomallin sijaan, se olisi ihmisille onnellisempaa elää terveempänä ja säästäisi yhä määrättömimmiksi kasvavian sairaanhoitomenojamme.Ennaltaehkäisy olisi aina viisasta. Vierivä kivi ei sammaloidu!
Liikunta lisää kyllä ikää, mutta ei siinä kaikki, se antaa myös voimia arkipäivän elämään ja tuo siihen sisältöä ja iloa ilman mitään keinotekoisia piristeitä tai ehosteita tehden elämästämme oikeaa ja elämisenarvoista henkistä ja hengellistä puoltamme unohtamatta ja aliarvioimatta.
keskiviikko 25. heinäkuuta 2012
Sota-ajan muistoja
Tänään 96-vuotispäivillä muisteltiin sodan aikaisia mielenkiintoisia asioita, syntymäpäiväsankari ja kaikki hänen sisarensa olivat toimineet lottina. Hänen isänsä oli ollut silloin tärkeän hevosenottolautakunnan puheenjohtaja ja sen tiimoilta nousi mielenkiintoisia muistoja.
Hevoset lastattiin junaan Kankaanpään asemalla. Esimerkin vuoksi myös oma hevonen oli laitettava matkaan. Kaikki eivät tietenkään millään olisi antaneet hevostaan, mutta sodan lait ovat ankarat eikä sille voinut mitään. Ainoaa hevosta ei kuitenkaan otettu.
Sodan jälkeen hevosten tultua takaisin asemalle, eivät omistajat aina tunteneet omia hevosiaan, siksi huonoiksi ja takkuisiksi ne olivat käyneet. Yksikin isäntä sanoi, ettei kuormassa ole hänen hevostaan. Silloin puheenjohtaja käski häntä kutsumaan hevostaan nimeltä ja heti joukosta tuli korviaan höristäen isännän hevonen.
Puheenjohtajan omakin hevonen tuli takaisin. Puheenjohtaja otti sen pään kainaloonsa ja sanoi hevoselle nimeltä, että mene kotiin, kun hänen itsensä täytyi vielä jäädä asemapaikalleen. Niin hevonen jolkotteli yksin viiden kilometrin matkan kotiin ja siellä taas laittoi päänsä kotiväen kainaloon. Niin hyvä oli kotiin tulla taas.
Kun kaikilla hevosilla ei aina ollut vastaanottajia, vietiin ne puheenjohtajan laitumelle, josta omistajat sitten saivat hakea omansa pois.
Kerrottiinpa sellainenkin tapaus, että puheenjohtajaa puukolla painaen rintaa vasten vaadittiin peruuttamaan hevosen ottamisen. Silloin hän rauhallisesti kertoi, että jos yhdeltä peruutetaan hevosenotta, tulevat heti kaikki muutkin vaatimaan samaa eikä silloin saada yhtään hevosta. Uhkaaja lähti kauheasti kiroillen pois.
Kerrottiin myös puheenjohtajan olleen verotuksen oli taksotuksenkin puheenjohtaja. Ja jopa vartttuneemmat lapsetkin kirjoittivat verokortteja koko pitäjän verovelvollisille. Ne oli aikoja ne!
Hevoset lastattiin junaan Kankaanpään asemalla. Esimerkin vuoksi myös oma hevonen oli laitettava matkaan. Kaikki eivät tietenkään millään olisi antaneet hevostaan, mutta sodan lait ovat ankarat eikä sille voinut mitään. Ainoaa hevosta ei kuitenkaan otettu.
Sodan jälkeen hevosten tultua takaisin asemalle, eivät omistajat aina tunteneet omia hevosiaan, siksi huonoiksi ja takkuisiksi ne olivat käyneet. Yksikin isäntä sanoi, ettei kuormassa ole hänen hevostaan. Silloin puheenjohtaja käski häntä kutsumaan hevostaan nimeltä ja heti joukosta tuli korviaan höristäen isännän hevonen.
Puheenjohtajan omakin hevonen tuli takaisin. Puheenjohtaja otti sen pään kainaloonsa ja sanoi hevoselle nimeltä, että mene kotiin, kun hänen itsensä täytyi vielä jäädä asemapaikalleen. Niin hevonen jolkotteli yksin viiden kilometrin matkan kotiin ja siellä taas laittoi päänsä kotiväen kainaloon. Niin hyvä oli kotiin tulla taas.
Kun kaikilla hevosilla ei aina ollut vastaanottajia, vietiin ne puheenjohtajan laitumelle, josta omistajat sitten saivat hakea omansa pois.
Kerrottiinpa sellainenkin tapaus, että puheenjohtajaa puukolla painaen rintaa vasten vaadittiin peruuttamaan hevosen ottamisen. Silloin hän rauhallisesti kertoi, että jos yhdeltä peruutetaan hevosenotta, tulevat heti kaikki muutkin vaatimaan samaa eikä silloin saada yhtään hevosta. Uhkaaja lähti kauheasti kiroillen pois.
Kerrottiin myös puheenjohtajan olleen verotuksen oli taksotuksenkin puheenjohtaja. Ja jopa vartttuneemmat lapsetkin kirjoittivat verokortteja koko pitäjän verovelvollisille. Ne oli aikoja ne!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)