Valtioneuvoston kanslian lahjana on saatu Ilkan päätoimittajan tekemä järkelemäinen kaksiosainen teos Kyösti Kallio I-II. Kekkosesta on Jaakko Okkerin kirjoittama pohdiskelu ennen vuoden 1978 presidentinvaaleja Urho Kekkonen vai paras kakkonen viitaten 1920-luvulla Kajaanissa juostuun 100 metrin loppukilpailuun, johon ratojen vähyyden vuoksi pääsi vain neljä juoksijaa, erien voittajat ja paras kakkonen, kuuluttaja ilmoitti loppukilpailun osanottajat: Kekkonen, Kukkonen, Kokkonen ja paras kakkonen. Kekkosen vähemmän kunniakkaista loppuvaiheista presidenttinä kertoo Pentti Sainion reportaasi Mitä tapahtui Urho Kekkoselle, viimeiset vaiheet presidenttinä. Kansikuvan mukaisesti itsekin olen nähnyt lenkilläni Seurasaaressa Kekkosen kävelyllä kahden turvamiehen taluttamana. Samalta vuodelta 1982 kuin Sainionkin kirja on Kekkospuolueen kujanjuoksu tekijänään myöhemmin kansanedustajaksi valittu Markku Laukkanen.
Kekkosen seuraajaehdokkaana pidetty ja siinä väsähtänyt Ahti Karjalainen on yhdessä Jukka Tarkan kanssa saanut kirjoitetuksi muistelmansa Presidentin ministeri, Ahti Karjalaisen ura Urho Kekkosen Suomessa. Vähemmän kunniakas oli hänenkin taipaleensa loppuosa. Täytyy tässä yhteydessä sitten myös mainita valtakunnanoikeudessa tuomitusta Kauko Juhantalosta Mauno Saaren kirjoittama Juhantalon paperit.
Kunniakkaampaa keskustapuoluelaisuutta edustaa arvostetun presidentti Kallion tyttären kansanedustaja Kettu Saalastin Anna hänelle nöyrä mieli, joka kertoo hänen vanhempiensa Kaisa ja Kyösti Kallion elämäntiestä. Kallion suku on minullekin tullut tutuksi körttikodin kämppäkaverini Nivalasta teologiaa opiskelemaan tulleen Juha-Heikki Myllylän kautta. Kävimme mm. Kaisan kodissa Saalastin tyttären kanssa ja Ylivieskan kirkkoherranakin toiminut Juha-Heikki on naimisissa jo opiskeluaikana tuntemamme toisen Kallioiden kansanedustajatyttären Katri Kaarlosen tyttären kanssa. Veteraanikansanedustajien kokouksissa sain tutustua myös jo nyt poisnukkuneeseen Katri Kaarloseen. Kallion suvussa on aina vallinnut vakaa herännäishenki, joka hyvin tuli näkyviin myös presidenttiaikana.
Kristillisen vakaumuksen pohjalta toimi myös pappiskoulutuksen saanut ministerinäkin istunut Juho Tenhiälä, jolta on kaksiosaiseksi romaaniksi muodostuneet kirjat Köyhiä ja rikkaita sekä Punaisia ja valkoisia, jotka kertovat torpanpojan elämänvaikeuksista ja pohjautuvat myös omakohtaisiin kokemuksiin. Juhon poika Hannu oli omana aikanani kansanedustajana ja toinen poika Ilkka toimi eduskunnan täysistuntosihteerinä. Vielä löytyy kirjastostani Johannes Virolaisen Pääministerinä Suomessa, jossa kerrotaa 1960-luvun polittisista tapahtumista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti