Olen viimeiselläkin perjantain 90-vuotisonnittelukäynnillä lainannut 92-vuotiaaksi eläneen suuren säveltäjämestarimme ajatuksia. Yksi niistä tuli mitä ajankohtaisemmaksi sunnuntain Hesaria lukiessa. Siinä oli päästy Sibeliuksen kadonneen kahdeksannen sinfonian jäljille ainakin osaksi ja kerrotaan, miten pitkään mestari kehitteli kahdeksatta sinfoniaansa, joka ainakin tähän asti on ollut kadoksissa ja on luultu sen tulleen hävitetyksi.
Sibelius itse lausuu, miten häntä on eniten pitkän elämänsä aikana ilahduttanut se, että on voinut hylätä liian helpot ratkaisut. Ja hän kertoo uurastaneensa kenties eniten sellaisten teosten kimpussa, jotka eivät ole koskaan tulleet valmiiksi. Ja tällaisen teoksen on luultu olevan juuri kahdeksannen sinfonian.
Ikäihmisenä hän lausuu yhdenkin päivän olevan tavattoman tärkeän hänen iässään. Se ei milloinkaan tule takaisin. Kun ihminen jättää jäähyväiset elämälle, niin hän huomaa, miten kovin paljon on laiminlyönyt.
Sibelius ei myöskään käsitä, kuinka ihminen voi elää ilman uskontoa. Elämä on täynnä mysteerioita. Mitä vahemmiksi tulemme, sitä selvemmäksi käy, miten tavattoman vähän oikeastaan tiedämme. Mysteeriot kasvavat yhä suuremmiksi. Nuorukaisiässä kaikki on selvää, silloin ei ole mitään arvoituksia.
Säveltäjämestari toteaa myös vasta viimeisinä aikoinaan alkaneensa tuntea, että ihmisen ikä on rajoitettu. Hän tajusi sen erityisen selvästi katsoessaan vanhaa puuta puutarhassa, se oli pieni perheen muuttaessa Ainolaan ja nyt se oli suuri ja tuntuu sanovan: Sinä lähdet pian mutta minä jään tänne kenties vielä vuosisadoiksi.
On suuri rikkaus maallemme, että meillä on näin hienoja suurmiehiä eikä Jean Sibelius ole heistä suinkaan ainoa. Mutta varmasti hän on aivan etupään henkilöitä myös ihmisenä ei pelkästään maamme suurimpana säveltäjänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti