Olemmeko me suomalaiset todella sellaisia kuin Jorma Etto kirjoittaa runossaan Suomalainen:
Suomalainen on sellainen joka vastaa kun ei kysytä,
kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään,
sellainen joka eksyy tieltä, huutaa rannalla
ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen:
metsä raikuu, kaikuu, hongat humajavat.
Tuolta tulee suomalainen ja ähkyy, on tässä ja ähkyy,
tuonne menee ja ähkyy, on kuin löylyssä ja ähkyy
kun toinen heittää kiukaalle vettä.
Sellaisella suomalaisella on aina kaveri,
koskaan se ei ole yksin ja se kaveri on suomalainen.
Eikä suomalaista erota suomalaisesta mikään,
ei mikään paitsi kuolema ja poliisi.
Tämä on tullut vastustamattomasti mieleen viimeajankin tapahtumia seuratessa.
Nelikymmenvuotias isä ajaa itsensä kuoliaaksi rekka-auton alle ja sitä ennen ottanut hengen Helsingin Bulevardin varrella olevassa kodissa samanikäiseltä vaimoltansa ja kahdelta pieneltä lapseltaan. Mies on tohtoriksi väitellyt, toiminut kansainvälisen elektroniikkafirman johtotehtävissä ja oli nyt itsenäinen hyvin toimeentuleva yrittäjä. Samanalaisia traagisia perhesurmia on vuoden sisällä tahtunut seitsemän. Taustalla on ollut avioeroprosesseja, mustasukkaisuutta, parisuhdeongelmia.
Miksi meidän pitää olla niin sulkeutuneita? Miksi meidän on vaikeaa avutua ja pyytää apua ongelmiimme? Samat kysymykset nousevat esiin myös monissa kouluammuskeluissa, viimeinenhän oli hiljaisella maaseudulla Orivedellä.
Eino Leino kansamme syvien tuntojen taitava tulkitsija on jo lähes sata vuotta sitten nähnyt tähän kansanluonteemme sulkeutuneisuuteen runosikermässään Hymyilevä Apollo ja etsinyt myös apuakeinoja:
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me yhdessä käydä vois?
Jos murtuis yks, muut tukena ois.
Oi, ihmiset. toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti