Niin perin harvoin tämän arkisen ajan keskellä tulemme ajatelleiksi, että elämämme lanka sittenkin on perin hauras ja ohut. Aina kuitenkin saamme uusia muistutuksia niin kuin tänäänkin siunaustilaisuudessa. Olimme lähiomaisten ja läheisimpien ystävien joukolla tekemässä viimeistä palvelustamme mielestämme sittenkin liian äkillisesti ankaran sairauden kourissa pois nukkunutta puolisoa, äitiä, mummua, tytärtä, sisarta, pitkäaikaista työtoveria, valoisaa ja ystävällistä ja aina toisista loppuunkin asti huolehtivaa rakasta.
Hänen lähtönsä oli kyllä odotettavissa, kaikki inhimillinen apu oli ollut käytettävissä, mutta sittenkin juuri tänä vuonna täydessä eläkeiässä eläkkeelle siirtyneen silloin vielä täysivoimaisen ja terveen siunaaminen ja saattaminen tuntui erityisen herkistävältä.
Niinpä saimme lohtua psalmin 39 sanoista: "Herra, opeta minua ajattelemaan loppuani, ja mikä minun päivieni mitta on, että ymmärtäisin, kuinka katoavainen minä olen." Sillä psalmin laulaja tiesi, mistä apu on löydettävissä: "Ja nyt, mitä minä odotan, Herra? Sinuun minä laitan toivoni. Kuule minun rukoukseni, Herra, ota korviisi minun huutoni. Älä ole kuuro minun kyyneleilleni." Näin sittenkään kuolemankaan hetkellä emme ole yksin: Meillä on Jumala, Jumala, joka auttaa, ja Herra, Herra, joka kuolemasta vapahtaa!
Tässä lujassa toivossa veisasimme äidin virren: Nyt kädet yhteen liitämme ja äidistämme kiitämme. Lahjoita, Jeesus laupias, äidille ILO autuas! Ja toisessakin virressä samoin saimme laulaa: Lämmössä armon auringon jo linnut visertää, vaan sitten SUVI aina on, kun matka taakse jää.!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti