Keskisarjan katsaus pikkujoulutunnelmista

Teemu Keskisarja, kansanedustaja Viinapiru politiikan takapiruna Pikkujoulukausi lähestyy ja minä iloton ikäihminen joudun jälleen kieltäytymään kaikista kutsuista. Lohdukseni luen kirjoja, jotka kertovat viinamäen miehistä ja naisista. Viinapiru on tietysti pelannut ison roolin Suomen historian tragedioissa ja farsseissa. Lukemattomat emämunaukset olisivat selvin päin jääneet tekemättä suurhenkilöiltä, puhumattakaan pienistä ja keskikokoisista kansalaisista. Vaikea tosin sanoa, milloin juominen on syy ja milloin seuraus. Mikko Niskasen elokuvaklassikko Kahdeksassa surmanluodissa ”viina se ol' kaiken pahan alku meijän perreessä”. Syytös lienee kohtuuton kansalliselle tasolle. Suomalaisuuden surut vaativat välttämättä ilolientä. Ilman sitä eivät synny kirjat, taulut, laulut, hallituspohjat, idänsuhteet taikka arjen sankaruus. Politiikassa viinapiru on paitsi aiheuttanut myös estänyt pahuutta. Moni 1900-luvun alun terroristi ja luokka- tai vapaussodan pirulainen ja muiluttaja oli päissään, mutta emme näe niitä toteutumattomia veritekoja, joiden potentiaalinen tekijä makasi harmittomaksi sammuneena tai kohmelossa toimintakyvyttömänä. Ääriliikkeiden ääri-ihmisillä on ääritiloissa äärimmäiset elämäntapansa. Ehkä on yhteiskunnalle pienempi paha jos 96,2 tilavuusprosentin radikalismi veressä lantrautuu alkoholismiin. Lapuan liikkeen Vihtori Kosolan erotti suuren maailman mussoliineista ja hitlereistä, jollei muu niin pullon henki. Kosola ei saanut korkkia kiinni. Osin siksi ”Jumalan valitsemasta kansanjohtajasta” ei koitunut hengenvaaraa 1930-luvun hauraalle demokratialle. Jukka-Pekka Pietiäinen kuvaa viinapirunkin erinomaisessa elämäkerrassa Vihtori Kosola: mies ja myytti. (Minerva 2023). Kosolan luhistuminen herättää sympatiaa lukijassa. Suhteellisen yksinkertainen pohjalainen talonpoika ylilastautui aatteista ja päätyi politiikan painekattilaan, joka pihisi päihdyttäviä höyryjä. Toisenlainen tapaus oli Kosolan aikalainen K. M. Wallenius. Hän ei ollut lainkaan reppana vaan monipuolisesti lahjakas, sivistynyt, kyvykäs, karismaattinen veikkonen. Viinapiru teki Walleniukselle tepposet uran käännekohdissa. Wallenius leimautui takapiruksi Ståhlbergin kyyditykseen, jonka pienempi kiho sai järjettömään päähänsä Sortavalan seurahuoneella. Mäntsälän kapina 1932 lässähti känni-istunnoissa. Wallenius kulki tuomiosta tuomioon ja linnasta linnaan. Hän ei vetänyt promilleja övereiksi alinomaa, mutta ajoitus oli huono ja tuuri vielä huonompi. Muilla pirtuajan upseereilla oli univormussa samoja oksennustahroja. Onnekkaammat vain selvisivät kunnialla siitä mistä Wallenius kunniansa kadotti. Walleniuksestakin on tuore, ensiluokkainen elämäkerta. Lasse Laaksonen: Kynän ja miekan kenraali Wallenius. (Docendo 2021). Laaksonen asettaa hyvin mittasuhteisiinsa Walleniuksen teot. ”En ole kuullut koksaan sotapäälliköstä, joka olisi raittiusmies”, Wallenius puolusteli talvisodan ryyppyjään Mannerheimille. Lentävä lause vaatii ja Laaksoselta saa taustoituksensa. Wallenius oli sotinut loistavasti Lapissa ja ongelmitta edustustanut hotellissa Suomea ja itseään kansainvälisille lehtimiehille. Viime hetkiksi hän joutui Viipurinlahdelle toivottomiin oloihin. Puna-armeijan puskeutuminen jään yli Haminan maantielle ei riippunut neuvoa-antavista, joilla Wallenius lääkitsi ylirasitustaan, kylmetystään ja sapetustaan. Mannerheimin kimpaantuminen ja kauna käytännössä lopettivat Walleniuksen uran. Raittiusmies ei ollut Mannerheimkaan, kaukana siitä. Roteva viinapiru oli töninyt nuorta kadettia ja tsaarinupseeria urapolulta ojaan. Mannerheim kouliintui pikku hiljaa kohtuukäyttäjäksi. Vuosina 1918 ja 1939–44 hän oli omien ryyppyjensä ylipäällikkö ja pystyi päämajassa piikittelemään heikkopäisempiä. Juomaripoliitikoista tulee ensimmäisenä mieleen Ahti Karjalainen, mutta hänen jälkimaineensa huuruuntui liikaa. Karjalainen ei ollut viihdekäyttäjä. Hän turrutti viinaksilla ehkä aluksi sotatraumoja. Sitten hän sairastui poliitikon ammattitautiin. Kun ajanhenki 1950–70-luvuilla tuoksahti, päihtymys ei ollut kabineteissa ja saunoissa ongelma vaan virkavelvollisuus. Karjalainen suoriutui ministerinä yleensä hyvin. Ei hänen englannin kielensä ollut tönkömpää kuin kollegojen keskitaso. Alkoholisoitumista joudutti monisyinen ahdistus. Karjalainen putosi pöydän alle vasta Suomen Pankin suojatyöpaikassa, jossa lasinkallistamiselle ei löytynyt vaihtoehtoa. Kuten tunnettua, viinanpiru on hyvä renki mutta huono isäntä. Herrojen elkeet tarttuivat turmiollisesti esimerkiksi Väinö Leskiseen, joka muutoin oli parhaasta päästä työläispoliitikkoja. Urho Kekkonen oli pahamaineinen juomari ja keltaisen lehdistön epäsuosikki viimeistään pääministerinä 1950-luvulla. Taipumus taisi miellyttääkin tiettyä äänestäjäkuntaa. Myöhemmin Kekkosen kova viinapää saattoi olla legenda vailla lääketieteellistä pohjaa. Silti on todettava, että vanheneva presidentti ei humalassa tehnyt mitään kovin hulluja valtiotekoja. Pääministeri Sanna Marinin biletyksestä repesi 2020-luvun taitteessa skandaaleja, nykykielellä ”kohuja”. Ne näyttävät kaikinpuolin anteeksiannettavilta historioitsijan silmin. Korona lietsoi moralisointia kuin kieltolaki sata vuotta sitten. Jauhojengi on sukupolvikysymys, tuskin kohtalokkaampi kuin ryyppyremmi. Varsinainen viinapirun kanssa painiskelija on Paavo Väyrynen. Hänen imagonsa oli nuoruudesta asti kuiva – mutta elämäntapa yllättävän märkä. Presidentti Kekkonen kirjoitti vuonna 1970 päiväkirjaansa Väyrysestä, joka oli politiikan nouseva tähti: ”Sanoin hänelle, että ota huomioon, kuinka moni kyttää päänahkaasi. Jos olet humalassa, esim. silloin voit joutua heitetyksi pois puolueen johtopaikoilta.” Väyrynen vastasi: ”Sen tiedän, mutta sitä ei tapahdu.” Kohtapa Kekkonen kuuli kummia kotiryssiltä tai syväkurkuilta. Väyrynen oli jurrissa loukannut Neuvostoliiton suurlähettiläs Vladimir Stepanovia. Se oli 1970-luvun suomalaiselta yhtä riskaabelia kuin tänään keskisormen näyttö Naton pääsihteerille. Stepanov ”suuttui kuin ilves” Väyrysen sönkötyksestä. Ulkoministerikokouksessa Väyrynen oli käyttäytynyt ”härskisti, huutanut ja teutaroinut”. Kekkonen ennusti, että viinapirun takia Väyrysestä ”ei taida tulla mitään”. Väärin meni ennustus. Kannattaa lukea Lasse Lehtisen ja Sanna Ukkolan pätevä ja hauska teos Vastarannan kiiski. Paavo Väyrysen ihmeellinen elämä. (WSOY 2013). Väyrysen alkoholinkäyttö synnytti Arkadianmäellä sekä ministeriöiden virkakunnassa ja diplomaattipiireissä kokonaisen taruston. Japanissa tallautui pyhä puutarha-asetelma ja vaaliristeilyllä tuli kauniimpi sukupuoli asianmukaisesti lähestytyksi. Iltapäivälehtien lööpeissä Väyrynen hoiperteli monituiset kerrat. Mutta hän pysyi pystyssä eikä kaatunut! Hän kärsi morkkiksensa valtiomiehen arvon mukaisesti. Ei hän kuollut vitutukseenkaan. Paavo Väyrynen on uljas esikuva niille 2020-luvun poliitikoille, joilta viinapiru on vielä selättämättä.