Eilen Suomen aika itsenäisenä valtiona ylitti ajan, jonka maamme eli Venäjän vallan alla. Puolestaan tänään Ukrainalle tuli täyteen tasan neljä vuotta itsenäisyytensä puolustamista Venäjän laajamittaista hyökkäyssotaa vastaan.
Molemmat historian merkkipaaluja, joista ammentaa pari ajatusta.
Verrattain lyhyen valtiollisen itsenäisyytensä aikana Suomi on rakennettu maaksi, joka lukeutuu maailman vauraimpiin, hyvinvoivimpiin ja onnellisimpiin. Harva sodan tuoksinassa itsenäistynyt kansakunta on kasvanut ja kypsynyt yhtä nopeasti ja onnistuneesti. Karmean paljon kurjemminkin olisi voinut käydä.
Kuten Ukrainassa.
Samaan aikaan, kun Suomessa on rakennettu reilua satavuotista itsenäisyyttä, ovat Ukrainaa koetelleet potenssissa liki kaikki modernit vitsaukset.
Eestaas marssivat valloitusarmeijat. Veriset miehitysjaksot. Ulkomainen resurssiriisto. Miljoonat kommunismikokeilun nälkäkuolemat. Saksalainen teollisen mittakaavan joukkotuhonta. Etniset puhdistukset. Maan kielen ja kulttuurin pakkovenäläistäminen. Moskovan talutusnuoraan alistaminen. Itsenäistyneen maan aseriisunta. Syvälle ujuttautunut korruptio. Vieraan vallan päättymätön painostus ja uhka.
Ja sitten taas uusi miehitys. Ja taas uusi matalan intensiteetin konflikti. Ja taas uusi laajamittainen hyökkäys.
Uusi kierros valloitussotaa, turhaa kuolemaa, kaapattuja lapsia, pommitettuja koteja, iskuja energiainfraan pakkastalvella. Neljä vuotta Venäjänä tunnettua idän vitsausta ja uhrit lasketaan miljoonaluokassa. Muusta inhimillisestä ja taloudellista menetyksestä puhumattakaan.
Yleensä meillä Suomessa tavataan kerrata itsenäisyyden ja kovalla hinnalla voitetun rauhan arvoa joulukuun kuudentena. Aihetta siihen olisi useamminkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti