Eilen jo aloitimme seuroissa tämänpäiväisen kansainvälisen lasten oikeuksien päivän herättämien ajatusten pohtimisen. Tänään on kulunut tasan 20 vuotta, kun YK:n aloitti päivän viettämisen. Lapsia, jopa saamelaislapsista alkaen on ollut puhemies Niinistön ja presidentti Halosen vieraina. Liputustakin suositeltiin, muttei meidänkään kadulla näkynyt ainoatakaan lippua, päivä oli perin sateinen ja valoisa aikakin kovin lyhyt. Sen sijaan päivän esiin nostama aihe on mitä tärkein.
Kirkollamme on tässäkin lasten aseman tähdentämisessä tuhannen taalan paikka. Sanoohan itse Mestarimmekin: Sallikaa lasten tulla minun tyköni. Ensin lapsikasteella ja sitten päiväkerhotoiminnalla saamme tehdä erittäin kattavaa lapsi- ja perhetyötä. Emme siis unohda emmekä laiminlyö lapsia, ja tämän myös lapsiperheet ovat varmasti tyytyväisinä tunnustamassa. Miksi olisimme kaivamassa maata tällaista työtä tekevän kirkon alta. Eikä siis kirkko ole tässä asiassa vain farisealaisesti vaatimassa lapsille oikeuksia, vaan näyttää itse hyvää esikuvaa ei vain puhumalla tyhjiä sanoja vaan nimenomaan tekemällä pyyteettömästi arjen tekoja, joihin me jokainen olemme velvoitettuja, jos ei muuten niin maksamalla kirkollisveroja.
Ihmettelen muutenkin kirkkomme vähättelyä ja jopa sitä vastaan hyökkäilyä. Onhan kristillinen uskomme tuonut tähän matoiseen maailmaan paljon hyvää taistellen ihmisen ja ihmisyyden puolesta. Eihän lapsellakaan ennen Jeesuksen suorittamaa lapsen esiin nostamista ollut minkäänlaista asemaa, ei liioin naisilla silloisessa miesten maailmassa. Vaikka eipä silti, nyt näytämme me miehet jäävän monesti heikompaan asemaan, esimerkkeinä Pohjois-Satakunnan naisvaltutettujen yhteiskokoontuminen ja parast´aikaa EU:n komission jäseniä valittaessa naismeppien uhkailu kaataa koko valinta, ellei komissioon saada heidän mielestään riittävästi naisia.
Ja kun eduskunta suuressa viisaudessaan vapautti kaupan aukiolon myös sunnuntaisin, on hyvä muistuttaa elämän omaa lakia eli kymmentä käskyä. Muista pyhittää lepopäivä kuuluu meidän kaikkien oppima kolmas käsky. Sekin on säädetty meidän ihmisten parhaaksi, että arjen puurtamisen keskellä osaisimme oikein katkaista jokapäiväiset rutiinimme, virkistäytyä niin ruumiin kuin hengenkin puolesta jopa yhdessä perheen kanssa ja näin rentoutuneina
palata taas viikon työrytmiin.
Tässä yhteydessä en malta olla toistamatta ensimmäisessä kirkkoherrapaikassani kirkkovaltuuston puheenjohtajan antamaa vastausta tiedusteluuni, miten voisin saada järjestetyksi kuukauden viikonloppuvapaan: Mitä pappi sunnuntaivapaalla tekee, kun sunnuntai on papin ainoa työpäivä!
Mutta kaiken kaikkiaan kirkko on puolustamassa meitä tavallisia ihmisiä ja meidän jokaisen elämän ainutlaatuisuutta ja samanarvoisuutta. Onhan Jeesus Vapahtajammekin sanonut tulleensa antaakseen meille hänen yhteydessään yltäkylläisen elämän sekä tämän ajallisen elämän että myös sen iankaikkisen elämän, johon me aina saattaessamme poisnukkuneita rakkaitammekin toivomme myös heidän päässeen. Näin saamme elää täyteläistä elämää - toivossa iloisina!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti