Tiukka vaali on käyty. Kirkon onneksi voittajaksi saatiin avarakatseinen, tässä ajassa elävä, kuunteleva, mutta myös jämäkkään päätöksentekoon valmis itseään korostamaton henkilö, täydellinen vastakohta vastaehdokkaalleen, jonka ehdollaoloa jo piti ihmetellä, mitä edellytyksiä hänellä olisi ollut kirkon johtajaksi. Kirkollinen keskustelu vaan on niin hienotunteista, ettei tätä toistakaan ehdokasta haluttu mollata, ja niin hänen ratsastamisensa patavanhoillisten tähän aikaan sopeutumattomien äkkkijyrkkien äänillä oli vähällä kääntyä voitoksi. Vain yksitoista ääntä oli ratkaisemassa kirkkomme tulevaisuuden rakentamisen siinä hengessä, josta uusi arkkipiispamme on sanonut, että kirkosta tulee loistaa valon.
Kari Mäkistä yritettiin kaataa homokortilla, vaikka hän tv:ssäkin selkeästi totesi, että hän toimii aivan niin kuin kirkko on päättänyt, ettei homoja siunata, mutta heidän puolestaan voidaan rukoilla. Mielestäni todella tästä homoudesta kirkossamme on tehty kärpäsestä härkänen, se on perin kehällinen asia. Samoinhan kirkossamme vanhoilliset piirit ovat takertuneet naispappeuden vastustamiseen eivätkä pääse siitä irti ja näin hirttäytyvät tähän toiseen täysin perifeeriseen kysymykseen, jolla tärkeimmän pelastuksemme kannalta ei ole mitää muuta merkitystä kuin jos rikomme meille annettua rakkauden käskyä rakastaa lähimmäistämme niin kuin itseämme ja tietysti yli kaiken Jmalaa.
Ennen kaikkea saamme Kari-piispasta myös arvokkaan jatkajan kunnioitettujen arkkipiispojemme sarjaan, joista itselläni on kokemusta Ilmari Salomiehesta alkaen, sitten Martti Simojoesta, Mikko Juvasta, John Vikströmistä ja nyt viimeksi Jukka Paarmasta. Kari on yhden vaimon ja vieläpä papin mies, neljän aikuisiässä olevan lapsen isä eikä kenelläkään ole mitään negatiivistä kerrottavaa hänen elämänvaelluksestaan. Saamme edelleen sulkea hänet kuten koko perhekuntansa rukouksiin.
Karin viisaita kirkon parhaaksi koituvia ajatuksia:
Tärkeää on olla yht´aikaa LUJA JA NÖYRÄ. Elämää ja ihmistä puolustaessa luja, Jumalan edessä nöyrä. Kun kumartaa, kumartaa niin kuin ehtollispöydässä ja pyhän edessä kumarretaan, ei niin kuin vallan ja valtojen edessä.
Tärkeää on puolustaa avaraa, kaikkien jäsenten kansankirkkoa. Kansankirkkoon kuuluu monenlaista hengellisyyttä, myös sellaista, joka on murtunutta, arkaa ja hapuilevaa. Kansankirkon OVET OVAT AVOINNA suojautumisen sijasta. Juuri se vaatii paljon uskoa ja luottamusta.
Tärkeää on ammentaa uskon perinnöstä TUORREESTI JA ROHKEASTI. Sitä varten on kuultava paljon, kuultava ihmisten hiljaisia ääniä kirkossa, kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Alhaalta, särkyneistä äänistä ja kirkon arkisesta perustyöstä nousevat tärkeimmät uudistuksen idut.
Tärkeää on avoin, rehellinen ja tasaveroinen vuoropuhelu. Se on ELÄVÄN, SISÄISESTI RIKKAAN kirkon merkki. Julkisessa keskustelussa elämästä ja sen ehdoista ei tarvita mielipiteitä vaan kristinuskon pyhän syvää perspektiiviä. Elämä on yhteinen, eikä kirkko omista sitä.
Näistä arvoista meidän kaikkien on hyvä lähteä rakentamaan kirkkoamme ja omaa elämäämme yhdessä uuden arkkipiispamme kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti