Jumalan Sanan kylvön sunnuntaina oli hyvä puhua jopa tekstistä nousseen kuvan mukaisesti siemenestä, joka oli kaikista siemenistä pienin, mutta josta kasvoi koko puutarhan suurin kasvi, oikein valtava puu, jonka oksille linnut tulivat ja tekivät pesänsä.
Rakas heimokansamme on saanut kokea samanlaisen siemenen kuolettamisen tien. Ennen vallankukousta 1917 Inkerin kirkossa oli 32 seurakuntaa ja 144.000 jäsentä. Stalinin aikana kaikki papit ja seurakunnan hoitajat joko vangittiin tai karkoitettiin. Vuonna 1938 kielletiin
viimeisetkin jumalanpalvelukset ja kansa vietii suureksi osaksi Siperiaan pakkotyöhön. Inkerin kirkon tie näytti päätttyvän täydelliseen tuhoon.
Mutta Jumala teki kaikesta huolimatta työtänsä, eikä uskoa saatu juurrutettua pois inkeriläisistä. Niinpä v. 1969 alkaen Maria Kajavan taistelemasta Petroskoin seurakunnasta on kasvanut taas elinvoimainen Inkerin luterilainen kirkko, jolla on seurakuntia jopa Siperiassa asti. Aatami Kuortti kirjoittaakin: Olisiko maailmassa toista kansaa, joka rakastaisi kirkkoaan enemmän kuin inkerinsuomalaiset. Mitä ankarammiksi vainot muodostuivat, sitä sankarillisemmin kansa piti kiinni uskostaan.
Näin Jumalan luomistyö on ihmeellistä. Jopa nytkin keskellä kovalumista ja välillä ankariakin yöpakkasia on jo näkyvissä pajunoksilla kukkasilmuja ja luonto on heräämässä uuteen kukoistukseen talven horroksesta.
Näin Jumalan valtakunnassakin usein hätäilemme, miten Jumalan asian käy ikään kuin kaikki olisi meistä kiinni. Ja kuitenkin saamme muistaa, ettei istuttaja ole mitään eikä kastelija, vaan Jumala, joka kasvun antaa. Kylväjinä saamme luottaa myös kasteen armoon, sain juuri kastaa Ilari Johanneksen varttumaan Lasten Parhaan Ystävän hyvässä huomassa. Jumalan sana on siemen, jossa itsessään on kasvuvoima. Jumalan sana ei tyhjänä palaja.
Tästä vaikka lisää huomisessa blogissa hurskaan Monica-äidin monien rukousten lapsesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti