Kun edellislauantaina sain olla siunaamassa 83-vuotiasta perheen äitiä, oli tänään vuorossa vain 58- ja 67-vuotiaana elämästä siirtyneet. Selvästi tuli esiin, että pidemmän elämän olisi saattoväki molemmille suonut. Mutta me emme määrää aikoja emmekä määriä, emme sitä milloin täältä on lähdettävä. Valitusoikeutta ei liioin ole.
Toinen vainajista oli sairastanut nuoresta iästään huolimatta jo parikymmentä vuotta. Toiselle taas tuli raju sairaus ilmi vasta viisi kuukautta takaperin eikä mitään ollut enää tehtävissä. Kumpikin oli kyllä suuresta sisarussarjasta, mutta oma perhe oli pieni ja molemmilta jäi puoliso leskeksi. Tätä on elämän laki. Kaikkien meidän on vuorollamme kuoltava, ennemmin tai myöhemmin.
Rakkaat muistot yhdessä eletyn elämän varrelta lohduttavat ja antavat voimaa edessä oleviin päiviin surusta ja kaipauksesta huolimatta. Elämän on jatkuttava, ja tätä myös poisnukkuneet varmasti toivovat.
Kuolemaan käyminen ei ole mikään helppo asia, koska kuolemassa on aina kirouksen maku. Kuoleman peruslaatu on paha ja vaikea. Näin siksi, koska kuolema on Raamatun todistuksen mukaisesti synnin palkka. Meitä ei ole luotu kuolemaan vaan elämään. Kuolema on synnin palkkana hirmuinen asia. Pelkäämme ja vapisemme sen edessä.
Mutta tähän järkyttävään ristiriitaan - haluamme elää, emme tahdo kuolla - tuo Vapahtajamme Jeesus hämmästyttävän ratkaisun: kuolema ei vahingoitakaan heitä, jotka ovat Kristuksessa. Tämä on valtavaa todellisuutta, jonka saamme kokea ja omistaa. Ja se on meitä lohduttamassa myös kaipauksemme keskellä.
Näin kristillisellä uskollamme on avarat rajat ja mitat. Saamme kerran kohdata rakkaat omaisemme myös ajan rajan tuolla puolella, jolloin ei kenelläkään enää ole tuskia eikä mikään ole vajavaista.
"Yksin en kulje, en hetkeäkään/ vierelläin aina mä Jeesuksen nään./ Suojellen, varjellen, nostaen, auttaen kanssain/ Hän käy kautta maailman tään."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti