Tulen juuri koskettavista hautajaisista, joissa sain toimittaa siunaamisen. 86 vuotiaana nukkuneella koko elämänsä hyvin terveenä ja työteliäänä elänyttä äitiä oli saattamassa koko lapsijoukko, kahdeksan elossa olevaa lasta perheineen, neljä poikaa ja neljä tytärtä niin, että mukana olivat mummin myös 16 lastenlasta ja myös pieniä lastenlastenlapsia, jotka hekin oliva ihmeteltävän hiljaa ja kiltisti.
Karjalaista syntyperää Hiitolasta kotoisin olevana vainaja oli oikea piirakkamestari, jolta varmasti hyvin tiukoista elämisenehdoista huolimatta riitti herkullisia piirakoita myös naapureille vietäväksi. Ei ihme, että myös kyläläiset olivat runsaslukuisina saattamassa ja laskemassa kukkia pidetylle eloisalle karjalaismummille.
Muistopuheen ja itse kirjoittamansa herkän runon lausui kaksosena syntynyt lapsuudestaan asti Ruotsissa elänyt ja siellä yliopistossa toimiva poika. Myös kuultiin lasten serkun esittämänä sydämiin käyvä Laps olen köyhän Karjalan, sillä huolimatta evakkovuosistaan lähtien Kankaanpäässä asumisestaan, vainaja tunsi itsensä aina lähinnä karjalaiseksi.
Suuren lapsijoukon kasvatus on onnistunut hyvin, siinä on jopa toinen saanut hioa toistaan, ja niin lapsista on varttunet mallikelpoisia kansalaisia. Turhaan ei muisteltu ja kiitetty äitiä kuten puheessani lainasin Lydia Koidulan koskettavaa runoa Äidin sydän: Muut korvas aika mitkä vei - sydäntä äidin konsaan ei.
Näin toteutui kirjaimellisesti Jobin kirjan kaunis kuva vanhuksen kuolemasta: Ikäsi kypsyydessä sinä menet hautaan, niin kuin lyhde korjataan ajallansa. Nykykäännöksessä se sanotaan: Ja kun olet elämästääkylläsi saanut, otat paikkasi haudassa, niin kuin lyhde saa paikkansa korjuun aikaan. Tuleentunutta viljaan saimme olla saattamassa taivaan aittoihin Vapahtajaamme Jeesukseen Kristukseen uskoen ja turvaten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti