Lämmin elokuu on ollut kesän pelastus, nyt muutamme syyskuuhun ja ilmat rupeavat viilenemään ja sateitakin taas ropisee. Meidän suomalaisten rikkaus on kuitenkin vuodenaikojen selvä vaihtelevaisuus, pitää mielet virkeänä talven varaan valmistauduttaessa ja taas keväällä kaikki uudistuu ja toivo herää ja päiväkin pitenee. Nyt jo pimeä tulee aina vaan aikaisemmin.
Syksystä tulee aina mieleen runo:
Kaksi vanhaa, vanhaa varista
nuokkuu hiljaa pellon aidalla.
Ruskea on rinta kaisliston,
taivas harmaa. Sataa. Syksy on.
”Kurkikin jo lähti”, veljelleen
toinen virkkaa niinkuin itsekseen.
Pitkä hiljaisuus. Jo toinenkin
”niin maar; lähti”, sanoo takaisin.
Sitten vanhukset taas vaikenee.
Järven pintaan sade soittelee.
Sukii siivenselkää toisen pää.
Toinen joskus silmää siristää.
Höyhenihin niskat kyyristyy
Sataa. Hiljaista on. Hämärtyy
yli pellon mustan kynnöksen.
Tuntuu riihen tuoksu etäinen.
Kaksi märkää, vanhaa varista
nuokkuu aatoksissaan aidalla.
”Täytyy tästä…”, toinen havahtuu,
lentoon verkkaisesti valmistuu.
”Käyhän taaskin tarinoimassa.
Oli oikein hauska tavata."
- Lauri Pohjanpää -
Syyskuun eka päivä oli lämmin, toka päiväkin voi olla, ei tulekaan ennustettua sadetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti