Elo ihmisen

Vappuaattonakin voi liikkua monenlaisia ajatuksia. Olin siunamassa nuorta opettajaa, jonka 50-vuotispäivä olisi ollut syksyllä ja jonka poislähdön aiheutti äkillinen raju sairauskohtaus ilman sairaslomia ja mitään lääkitystäkään. Ja sitten olin toimituskeskustelussa lähes kaksi kertaa vanhemmasta vainajasta, joka puolestaa oli sairastanut yhä pahenevaa dementiaa jo kymmenkunta vuotta. Ja maanantaiyönä sai nukkua pois iäkäs sukulaiseni, joka oli lähes vuoteen omana jo vuosikaudet.

Nuoren parhaassa iässä ja täysin työelämässä olevan lähtö herättää aina hämmentäviä ajatuksia varsinkin lähiomaisten kesken. Vanhuksen ja kauan sairastaneen kuolema on usein myös vapauttava, pääsy pois kärsimyksestä.

Olemme valmiit suunnittelemaan elämäämme ja meillä on unelmia ja toiveita. Perin harvoin tulemme kuitenkin muistaneeksi, että elämämme lanka on sittenkin perin hauras ja ohut. Emme lopultakaan itse määrää elämäämme, vaan se on suuremmas käres, niin kuin Väinö Linna sen sanoo. Totuuden mukaisesti sen kertoo myös suomalainen runoilija: On sulla hautajaiset, mulla häät.

Virsirunoilija on sen pukenut sanoiksi: "Mua Jeesus, auta valvomaan ja tätä aina muistamaan: on lyhyt ihmiselämä ja iäisyys on edessä. Jo askel riittää siirtämään tulevaan, toiseen elämään." Näin kirjaimellisesti kävi tämän oppilaittensa rakastaman täydessä miehuusiässään olevan opettajankin, joille hän oli tuttavallisesti Raikka vain. Mutta Jeesukseen, Vapahtajaamme uskoen meillä kaiken keskellä on sittenkin luja toivo. Meidän turvamme on ikiaikojen Jumala, meitä kannattelevat iankaikkiset käsivarret!

Varsinkin sota-aikan hyvinkin tunnettu Tatu Pekkarisen sanoittama ja Matti Jurvan säveltämä ja esittämä laulu kuvaa tätä elämämme lyhyyttä sattuvasti ja mieliin painuvasti: Elo ihmisen huolineen ja murheineen, se on vain väliaikainen. Ja sen saamme omaksua aivan kristillisesti. Kristittyinä meillä on parhaat päivät aina edessäpäin, vaikka tietysti tämän ajallisenkin elämän saamme elää täysipainoisesti niin kauan kuin elomme päiviä riittää.