Suurten suomalaisten joukon kärkikymmenikköön oikeutetusti kuuluu
uskonpuhdistajamme Mikael Agricola. Hänen ansionsa ovat eittämättä mittavat eikä
yksin uskonnon alueella. Uskonpuhdistajaksemme tuskin olisimme voineet saada
osuvampaa henkilöä.
Hän halusi johdattaa kansamme elävän kristillisyyden lähteille, ennen muuta
Raamatun hengen sisäistämiseen. Hän välitti tulevienkin sukupolvien kristityille
isiemme kalleimman perinnön: nöyrän uskon, joka kuitenkin syvimmässäkin
ahdistuksessa ja ankarimpienkin vaivojen keskellä tietää odottaa toivoen apua
Herralta.
Uuden Testamentin suomennoksen jälkeen yksi Agricolan pääteoksista
Rukouskiria Bibliasta välittää hänen syvällisen kristillisen opetuksensa. Hän
lähteen meidän ihmisten täydellisestä turmeltuneisuudesta:
“Oi sinä surkia lokasäkki,
etkös näitä mielesäs äkkää,
haiseva raato olevas
ja matoin eväs kuoltuas.”
Mutta sulasta armosta Jumala kuitenkin armahtaa häneltä apua etsivää
syntistä. Ja näin me kaikki olemme Jumalalle kelpaavia ilman omia ansioitamme
sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa. Ja uskossa saamme sen
omistaa.
Rukouskiriansa alkuun Agricola on liittänyt rakkaita raamatunkohtiaan,
kuten esimerkiksi Jeesuksen vuorisaarnan autuaiksi julistukset suloisena ja
hyvänä matalalle laskeutuvana evankeliumina hengellisen köyhyytensä ja
vaivaisuutensa tuntevan anojan sydämeen. Herran läsnäolon odotus, hengen
ikävöiminen ja halajaminen Jumalan puoleen on jatkuva sielunvire. Uskomme on
sekä omistavaa että etsivää, lepäävää ja kilvoittelevaa. Saamme kyllä omistaa
kaikki ihanat lupaukset, mutta samalla joudumme myös toivomaan ja odottamaan
uutta ja parempaa elämää sitten perillä taivaan kodissa.
Tällaisia nöyrän tien kulkijoita me suomalaiset olemme paljolti olleet
historiamme monien kovien kokemusten - ei vähinten ankarien sotiemme ansiosta.
Näin tekee mieli myös sanoa meistä perussuomalaisista, joita ei suinkaan ole
kohdeltu aikaisemmin eikä nytkään millään silkkihansikkailla. Rinta ei ole
päässyt liikaa röyhistymään, vaan on pysytty pienellä paikalla. Kokemuksen
kautta on omaksuttu Jeesuksen kertomuksesta kahdesta rukoilijasta ei itseään
ylistäneen fariseuksen vaan rintaansa lyöneen publikaanin osa. Hänhän rukoili
nöyryydessä: Jumala, ole minulle syntiselle armollinen. Ja kuitenkin, Jeesuksen
todistuksen mukaisesti, tämä publikaani meni kotiinsa vanhurskaampana kuin se
toinen rukoilija.
Otsakkeen virren säe kuuluu täydellisenä: Nöyryyden harva kalliiksi arvaa,
vaikka on kalliimpi kuin koko maailma! Saakoon Taivaallinen Isämme ja
Vapahtajamme Jeesus Kristus pitää meitä sillä paikalla.