Sain tänään kylmänä viimaisena lauantaina toimittaa kaksi siunausta, jotka molemmat muodostuivat mieliinpainuneiksi, koskettaviksi tilaisuuksiksi. Ei tuima Pohjolan tuulonenkaan haitannut, koska nykyään haudallaoloaika jää lyhyeksi kukkien laskun tapahtuessa jo sisällä ja ulkona sitten kukkien tuojat voivat laskea kukat yht´ aikaakin, johon varsinkin Jämijärvellä on hyvin totuttu. Me nykyihmisethän emme kovinkaan kestä kylmää ulkoilmaa pääasiassa sisätiloissa toimivina.
Toisessa siunauksessa oli ensi kertaa ainakin minun nähteni esillä veteraanihartauksessa Kankaanpäässä asiaan kuuluvasti Suomen lippu vierellään Sotainvalidien ja Rintamaveteraanien Kankaanpään yhdistysten liput, kun vainaja kuului molempiin haavoituttuaan vihollisen suurhyökkäyksessä Tali-Ihantalan tulimeressä kesäkuussa 1944 jouduttuaan sotaan edellisvuonna juuri 18 vuotta täytettyään. Toipumislomalle päästyään hän kotitupaan astuessaan yllätti kotiväen, mutta yllättyi itsekin, kun pirtissä oli venäläisiä sotilaita, jotka hekin tietysti yllättyivät nähdessään sotilaspukuisen suomalaisen sotilaan. Asia selvisi, sillä Pohjankankaan Korvaluomalle oli metsänvartijan taloon Suonreiteen perustettu vankileiri, jossa oli yksinomaan upseereita.
Nyt viimeiseen iltahuutoon kutsuttu veteraani kertoi muistelmissaan: Sota loppui ja siellä saamani haava parani, mutta toinen sodan tuottama haava, puolisoni kotiseudun (Kirvu) menetys, ei parane koskaan. Ansaitusti loppusoittona lähdettäessä arkkua kantamaan soitettiin Narvan marssi.
Toisessa hautauksessa kätkettiin haudan lepoon kymmenen vuotta nuorempi 76-vuotias neljän pojan vain kuukauden päivät sairastanut äiti. Erityisen mieltä herkistävää oli muistotilaisuudessa kahdeksan lapsenlapsen - nuorin ehkä vain pari kolme vuotias - laulamat ja kitaralla säestetyt Jumalan kämmenellä ja Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Kolme vanhempaa lastenlasta lauloivat myös lauluja ja kertoivat mummon opettamasta iltarukouksesta laulaenkin sen Ilta on tullut Luojani. Jo siunaustilaisuudessa pojantytär Laura soitti viulua ja muistotilaisuudessa hän soitti herkät: Vaiennut viulu, Kaunis maa, Myrskyluodon Maija.
Näin voimme saattaa rakkaita vainajiamme viimeiselle maanpäälliselle matkalle kauniisti ja arvokkaasti mieltä ylentävästi kiitollisina kaikesta siitä hyvästä, mitä heiltä elämän aikana olemme saaneet. Ja kristittyinä meillä on iankaikkisuustoivo ja jälleennäkemisen todellisuus, emme sittenkään ole menettäneet rakkaitamme, vaan he ovat menneet meidän edeltämme toiseen parempaan maahan, johon mekin pian menemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti