Maatamme on siunattu lukuisilla lahjakkailla tateilijoilla. Tänään selailin yhden Uuno Kailaan itsensä toimittamaa runojensa kokoelmaa Runoja, jonka hän sai valmiiksi vain vähän ennen liian nuorena tapahtunutta kuolemaansa keuhkotautiin vain 32-vuotiaana. Sitä ennen hän oli ollut vuoden mielisairaalassakin kuten toinen suuruus kansalliskirjailijamme Aleksis Kivikin.
Jo poikasena olen saanut ilahtua Runoja-teoksen Lapsifantasioista: Mäenlaskua, Sanat, Tyhmät ja viisaat: Äiti on hyvin kiltti sana - paras sana. Se maistuu paljon suukkoisellle. Isäkin on hyvä sana (näin Isänpäivänä), mutta siihen kertyy joskus ukkosta ja silloin on paras livahtaa oven taakse piiloon.
Pallokentällä on liikuttava runo rammasta pojasta: Eräs myöskin juossut ois - /kuin jättänyt ramman ruumiin/ olis sielu poikasen/ ja syöksynyt kilpasille/ kera toisten, riemuiten. /Hän askelen astui - mutta/ kuin unesta havahtain/ näki itsensä... oikea jalka/ oli kuihtunut tynkä vain./ Pojat juoksivat notkein säärin/ yli pallokentän sen,/ vaan lehmuksen alla seisoi/ eräs raajarikkoinen,/ joka, ruumis tärisevänä/ iho harmaana kääntyi pois/ kuin ruskean nutun alla/ sydän pakahtunut ois.-
Varsinkin viimeisestä kokoelmasta mielisairaalassa kirjoitetusta Uni ja kuolema otetut runot ovat järkyttäviä katsoen kuolemaa silmästä silmään sisältäen ihmissydämen alituista taistelua elämän ja kuoleman välillä. Teoksen esipuheessa kirjallisuuden professori Tarkiainen kiteyttää hienosti Kailaan runouden saavuttaneen yksinkertaisen, mutta syvän kuulauden.
Kokoelman viimeinen runo on ehkä kuuluisin Kailaan kynästä lähteneistä virsikirjammekin isänmaallisten virsien joukkoon otettu Siunaa ja varjele meitä, Korkein, kädelläs! Mieskuorolauluna tain veisattuna virtenä ei mikään muu voi nostaa enempää isänmaallisia tuntojamme. Näin Uuno Kailas elää keskellämme ja hän elää myös kotimme seinällä olevassa Bromsin maalauksessa, jossa on Kailaan päänkuva eteerisessä ympäristössä.
