Ollessani kastamassa Julia Josefiinaa vanhalla kunnon Hongonjoella nykyisellä Honkajoella ei voinut mitenkään välttyä ajatukselta, että kyllä sittenkin pienellä paikkakunnalla on omat etunsa ja hyvät puolensa. Ja tätä nykyä näyttääkin, ettei menneinä vuosia jopa kuin käärmettä pyssyyn ajamisen omaista tarvetta enää olekaan kuntaliitosten tekemiseen ja se on hyvä. Näin nykyiset pienemmätkin kunnat saavat pysytellä itsenäisinä omina itsinään. Ei suuruus aina ole tavoiteltavaa.
Parast´ aikaa tehtävä sote-uudistus omalta osaltaan on edesauttamassa kuntiemme säilymistä, kun kuntien suurin taakka jopa yli puolet koko tehtäväkentästä siirretään maakuntatason huolehdittavaksi.
Nytkin kastetilaisuudessa vallitsi leppoisa tunnelma huolimatta yli kymmenestä pienestä lapsesta - tai kenties juuri sen vuoksi, että paikalla kastekodissa oli kaikki sukupolvia, sotiemme veteraanejakin kaksin kappalein, toinen heistä jopa sotainvalidi.
Aiemmin ennen Honkajoen lukion perustamista honkajokiset kävivät lukion Kankaanpäässä. Niinpä luokkatoverini Virpi ja Arvo olivat toinen toisen ja toinen toisen Julian vanhemman läheisiä sukulaisia, taitaapa Arvo olla jopa kummisetä.
Näin pieni voi olla suurta ja kauneus on usein juuri katsojan silmässä.
Sain herkässä kastehetkessä lukea Jaakko Haavion kaunista kasterunoakin: Kastemaljaan heijastuu Luojan aurinko ja kuu, kukkulat ja laaksot maan, ihmeet Kaikkivaltiaan. Tämä eka säkeistö ja seuraavaksi viimeinen kahdeksasta säkeistöstä: Kasteen hohde hiuksillas, armon taival takanas, rukoile ja työtä tee. Polkus yhä valkenee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti