Ervasti velipoikien kanssa metällä

Suku on pahin jahdissakin Velipojat ovat nenäkkäitä tumpeloita, mutta saavat silti komeimmat saaliit. Kolumni Pekka Ervasti Ei vastaa metsä, vaikka sinne huutaa. Karjumme velipojan kanssa kurkku suorana päin vaaranrinnettä ja yritämme saada kuuloyhteyden kolmanteen veljekseen. Vielä hetki sitten Matti käveli vitjassa, kuten sovittu oli. Itsevarmasti se kanniskeli haulikkoaan niin kuin vain vasta metsästysharrastuksen aloittanut jahtimies voi. Kun tulimme vaaran juurelle, Matista ei näkynyt lippistäkään. Kanalinnun ketjumetsästys näyttää helpolta. Äijät vain kävelevät rivissä noin viidenkymmenen metrin päässä toisissaan ja pudottelevat tarkoilla laukauksilla lentoon ampaisevat teeret, metsot ja riekot. Reppu täyttyy, matka taittuu. Teoria murenee, kun metsä tihenee ja maasto viettää. Jos ei pidä tarkasti silmällä, missä kaverit kulkevat, voi harhautua omille teilleen. Matin mukaan tätä vaaraa ei ollut, koska kuljettava matka oli vain muutaman sata metriä ja maastokin periaatteessa tuttu. Nyt on äijä kuitenkin kadonnut kuin lautamies helvettiin. Ei vastaa huutoon. Koetetaan pilliä. Se on jahdissa hyvä apuväline. Kantaa kauas, erottuu helposti. Puhallan posket pullollaan, kunnes Mikko – toinen nuoremmista veljistä – arvelee, ettei Matilla ole pilliä. Minusta se on outoa, koska edellisenä iltana nimenomaan sanoin, että joka miehellä pitää olla pilli mukana. ”Se onkin juristi. Niillä on omat säännöt”, Mikko toteaa ja hamuilee kännyä povitaskusta. Kenttää löytyy sen verran, että kadonneeseen saadaan yhteys. ”Miss oot?” ”Metsässä”, kuuluu vastaus, jonka näsäviisas sävy katoaa heikon yhteyden rätinään. Kehotan eksynyttä tutkimaan karttaa ja katselemaan ympärilleen. ”Mulla mitään karttaa ole!” Siitäkin kyllä oli puhetta edellisenä iltana: joka mies ottaa kartan mukaan. Jatkan valmentavaa opastustani mielenmalttini ihailtavasti säilyttäen. ”No katselepa etelään päin. Näkyykö puiden välistä pientä lampea? Olet ehkä harhautunut Kattaisen suuntaan”. ”Missä on etelä?” ”Kato kompassista”, kehotan, vaikka arvaan jo vastauksen. ”Mulla mitään kompassia ole.” Mikko kuiskaa minulle houkuttelevan vaihtoehtoratkaisun: ”Jätetään se perkele mettään! Yrittäköön palata omin päin kämpälle, ja me jatketaan eteenpäin. Ei tässä koko jahtipäivää voi tuhlata yhden ukon hakemiseen”. Isoveljenä tunnen suurempaa vastuuta joukkueen yhtenäisyydestä. Ei luovuteta vielä. ”Mitäpä jo ampuisit ilmaan”, ehdotan kadonneelle. ”Jos me kuullaan laukaus, tiedetään suunnilleen, missä olet.” Istumme kannon nokkaan odottelemaan, vaikka Mikko epäilee, että velipoika on unohtanut paukut kämpälle. Tihkusateen kastelema metsä imee äänet tehokkaasti, mutta jostakin oikealta kuuluu vaimea tussahdus. Heitämme reput selkään ja lähdemme ääntä kohti. Velipoika löytyy muutaman sadan metrin päästä istumassa muina miehinä kaatuneen puun rungolla. Tupakoi kaikessa rauhassa, eikä osoita minkäänlaisia nolostumisen merkkejä. No, porukka on jälleen koossa. Ehkä päivä on vielä pelastettavissa. ”Tästä on laavulle puolisen kilsaa. Kävellään sinne ja keitetään kahvit”, ehdotan. Matti toivoo, että mentäisiin hissukseen, koska toisen jalan kenkä osoittaa hajoamisen merkkejä. Meillä muilla on jämerät kumisaappaat, mutta eksyjä on varustautunut halpishallin retkeilymonoilla, jotka eivät ole kestäneet koillismaalaisen erämaan raatelevia maasto-olosuhteita. Laavulla käy selväksi, että Matin metsästykset on siltä päivältä metsästelty. Kengästä on pohja lähes kokonaan irronnut. Kaivan reppuni syövereistä rullan jeesusteippiä, jollaista kuljetan aina eräreissuilla. Irronnut pohja saadaan väliaikaisesti paikoilleen. Opastan veljen kotimatkalle: ”Kävelet tuosta vain vaaran yli suoraan pohjoiseen ja tulet sen järven rantaan, jossa kämppä on. Pistä sauna tulelle. Me kierrämme Mikon kanssa vielä maat lammen takana.” Luovutan vielä kompassini Matille, vaikka mietin, osaako mies sitä käyttää. Kahvitauon jälkeen sade voimistuu. Sisulla ja sydämellä kiertelemme kenttäkelpoisemman velipojan kanssa rämeiden ryteikköisiä reunoja. Paita kastuu yltä ja päältä. Linnut jurottavat tureikoissa, eikä yhtään näköhavaintoa saada. Ajattelen positiivisesti: eipähän kulu kalliita paukkujakaan. Saappaat vedestä hölskyen hoipumme illan suussa kämpän pihalle. Terassilla roikkuu lampaan kokoinen ukkometso. Matti tulee ovesta bisse kädessä, reinot jalassa ja hymyilee kuin Hangon keksi. ”Ihme juttu, kun tulin kämpälle, metto lähti tuosta saunan takaa ja sain sen ammutuksi. Oisin soittanut teille, mutta kännykästä tyhjeni akku.”