Hesarin alamäki on jyrkkä

Teemu Keskisarjan kolumni: Rakkaat muistoni Helsingin Sanomista Politiikka Historioitsija, kansanedustaja Teemu Keskisarja kirjoittaa Helsingin Sanomista. Yksi asia, jota 1980-luvussa kipeimmin kaipaan, on Helsingin Sanomat. Paksuimmillaan se mahtui nipin napin postilaatikkoon. Paitsi levikin, mainosten ja ilmoitusten valtias, Hesari oli myös hämmästyttävä laatujulkaisu. Kulttuuritoimituksen paneutumista, omistautumista ja asiantuntemusta ei voi oikein selittääkään someihmisille (ks. Pekka Tarkan muistelmateos Onnen Pekka. Otava 2018). Silloin kun useimmat toimittajat osasivat kirjoittaa suomen kieltä, sanomalehti oli vessassakin lukuelämys. Oliko kasari-Hesari puolueeton ja luotettava uutismedia? No eipä kai. Kekkonen ja Neuvostoliitto olivat herkkiä aiheita kuten muillekin. Populaarikulttuurin ja sukupuolisuuden käsittely oli pidättyväistä. Mutta lehtiruhtinas Aatos Erkko oli itsenäinen ja jokseenkin riippumaton. Upporikkautensa ansiosta hän pystyi viittaamaan kintaalla loukkaantujille. Niitä tuolloinkin uikutti ja uhkaili yhteiskunnan keskiössä ja kaikilla laidoilla. Valtalehti käytti valtaansa. Silti journalismin vapaus oli Erkkojen dynastian perusarvo. Omistaja ei sanellut lehtimiesten mielipiteitä eikä räikeästi tunnustanut väriä vaaleissa. Vakaumusten törmäyksissä pärjäsivät yleensä markkinatalous ja demokratia. Jutuissa oli, ei niinkään tasapuolisuutta, vaan riitasointuja eri suuntiin. (ks. Mainio, Aleksi: Erkon kylmä sota. Siltala 2018 ja Jensen-Eriksen, Niklas – Hänninen, Reetta – Mainio, Aleksi: Suomen suurin. Siltala 2019). Helsingin Sanomat oli yllättävän arvostettu äärivasemmistolaisessa lapsuudenkodissani. Meille tulivat esimerkiksi vähemmistökommunistien kuivahko Tiedonantaja ja Punalippu, Petroskoissa painettu aikakauslehti, jonka miehet kertovat -sotahistoria oli oikeasti mielenkiintoista. Hesarin tilauksen saimme aina joululahjaksi vauraalta oikeistolaiselta äidinisältäni. Lahjan tarkoitus ei ollut käännyttäminen vaan arjen elävöittäminen. Siihen Hesari olikin omiaan. Lukijoita oli suurperheessämme melkein kymmenen. Kukaan ei kaivannut erillisiä ”lasten uutisia”, koska osa tekstistä kiinnosti kaikenikäisiä. Muistan, kuinka lehti aamuisin sananmukaisesti revittiin käsistä: mulle ekaks urheilu/ulkomaat/kirja-arvostelut/sarjakuvat… ”Rakkaus” lienee liioittelua kertakäyttöpaperista, mutta paljon minä siitä tykkäsin. Enkä ollut ainoa. Parhaimmillaan puoli miljoonaa taloutta äänesti lompakollaan, että Helsingin Sanomat oli kalliin hintansa väärti. Satunnainen huti ja ylilyönti eivät haitanneet tilaajia. Kun humalainen kirjeenvaihtaja ja kaikkivaltias kriitikko kompuroivat, seuraavalla aukeamalla tai huomenna ilmestyi parempaa. Toimituksen linja – sikäli kun siitä määräyksiä olikaan – piirtyi värikkäänä ja monisärmäisenä. Siksi se kelpasi sekä porvareille että kommareille. Mikä tärkeintä, Hesari ymmärsi epäpoliittisia lukijoita – enemmistöä, joka ei koskaan kaipaa ideologista opetusta aamukahvin lisukkeeksi. Tason tipahtaminen 1990–luvulta lähtien liittyi media-alan kokonaisuuden kouristuksiin. Läheskään kaikki ei ollut hesarilaisten oma vika. Nostalgiakolumni voi kuitenkin päättyä vain yhdellä tavalla. Arvoisat Helsingin Sanomien päätoimittajat ja vielä arvoisampi Sanoma Median johtoryhmä, miten menee omasta mielestänne tällä hetkellä? Markkinoiko joku edes piloillaan Hesaria joka kodin lehdeksi? TEEMU KESKISARJA