Vuodet eivät ole veljeksiä, samoin monien muidenkin asioiden laita. Tänään taas eilisen jälkeen olin erilaisissa hautajaisissa, mutta vähintään yhtä vaikuttavassa kuin eilenkin, mutta silti hyvin erilaisessa, kun perheen äitiä, äideistä parhainta olimme saattamassa. Suru oli käsin kosketeltavissa, hän oli todella ollut kodin henki ja niin myös lapsenlapsillekin.
Tuntuu, että olen etuoikeutettu ihminen, kun saan olla mukana tällaisissa tilanteissa ja tuoda mukaan iäisyysnäköalan. Meidän ei sittenkään tarvitse erota rakkaimmistamme iäksi. Kristityillä on aina paremmat päivät edessäpäin ja jälleen näkemisen luja toivo, vahvempi kuin lujinkaan kalliopohja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti